Paarlahden leveydeltä

NAMIMAANANTAI Helmikuu on henkitoreissaan. Valo valtaa alaa. Päivitetyn kansanviisauden mukaan kesää kynttelistä.  Viikko aukeaa arkisesti. Iltapäivällä menen auton kanssa pajalle, mutta muuten toipilaan elämässä ei ole kiire mihinkään. Kunhan tässä paappana elelen. Ihan namimaanantai. Karkkipäivää en kylläkään pidä. Viikonloppuna ostin säkillisen irtokarkkeja ja niitä on hyvänlaisesti jäljellä. Nappailemisen tahti on ollut harva. Saa pysyä sellaisena. ”Namimaanantai vahvistaa tänäänkin kokemusta, että 55 vuotta on hyvä ikä.” Elämän ennen ja jälkeen –tapahtumilla on vaikutuksensa. Mietin juuri viikonvaihteessa, että en ole reiluun viiteen kuukauteen syönyt yhtään pussillista perunalastuja tai heittänyt helttaani ainuttakaan grillimakkaraa. Kasvissyöjäksi en ole ryhtynyt, mutta aika monta lihapläjäystä on tänä talvena vaihtunut kasvistavaraksi. Oluttölkit ovat jääneet sihauttamatta. En ole koskaan ollut kummoinenkaan lähetyssaarnaaja missään asi...

EIVÄT NE KUULU VIIVALLE Kävin kesällä 2018 läpi lapsuuskotini huoneeseeni jäljiltäni jääneitä tavaroita. Niiden joukosta löysin kansion, joka piti sisällään listan lukemistani kirjoista vuoden 1974 syksystä joulukuun 1977 loppuun.  Sen jatkona oli kokoamani lista otsikolla  ”Parhaat lukemani kirjat -1.7.1977”. Nostalgista ja kiinnostavaa. Lista oli tällainen: 1.                         Zane Grey: Yksinäisen tähden harhailija 2.                         Alistair MacLean: Kalmankoura 3.                         Armas J. Pulla: Keisarin pääsiäismuna 4.                        Alis tair MacLean: Saattue Murmanskiin 5.                        Arma...

ODOTETTAVISSA PITKÄ KEVÄT ”Olen syksyihminen.  Mutta myös minun pimeyteni tarvitsee valonsa.” Mennyt syksy oli itselleni ja lähiyhteisölleni raskas. Jouduin könyämään sairasvuoteen pohjalta kohti normaaliarkea ja se matka jatkuu edelleen. Samaan pakettiin änkeytyi suunnittelematta talon lämpöremontti. Se tuli onneksi maaliinsa tammikuun alkupäivinä ja jo jouluna mökki lämpeni niin kuin pitää. Nyt odotettavissa on pitkä kevät. Olen edelleen harsittavana. Toive, suunnitelma ja tavoite on, että olisin kesällä taas normaalissa kunnossa. Mitä normaali sitten minun kohdallani tarkoittaakaan. Olen havaitsevinani päivissäni ajoittaista pitkäpiimäistymistä. Pidän sitä hyvänä merkkinä. Kaipuu ammattitöihin alkaa heräillä. Alkuvuoden kalenterini täyttyy kuitenkin yhä harvakseltaan. Muutama päivä sitten olin toimittamassa tutun miehen hautaan siunaamista Tampereen Kalevankankaalla. Seuraavaksi oli vuorossa esiintyminen Mäntän kirjastossa rikosnovellikokoelmani Radan v...

OTAN LÄÄKKEENI – TIETOISESTI ”Otat purkin pöydälle ja haet hanasta vettä – ja hetken päästä mietit, että ehkä otin, ehkä en.” Viime syyskuisen tällin jäljiltä ilonani on lääke, joka tulee nauttia kolme kertaa päivässä. Haasteellinen homma siis, sillä aamu- ja iltapillerinsä yleensä muistaa, mutta päiväsajan annoksen kietaisemiseen on pitänyt ihan erikseen paneutua. Sinänsä yksinkertainen juttu, mutta kuten jo muinaiset peipohjalaiset tiesivät, simplicity is tough. Uuden opettelulla ja sen muuttumisella rutiiniksi pääsee nimittäin  kiinni seuraavaan problematiikkaan: matka aikeesta sen toteutukseen on lyhyt ja samalla pitkä. Otat purkin pöydälle ja haet hanasta vettä – ja hetken päästä mietit, että ehkä otin, ehkä en. Tuhannen toiston tie vie siihen, että on koitettava toimia tietoisesti. T ämä tietoisesti- juttu on tietysti huumoria – ja sellaisena  hirvittävän totta niin kuin huumori ruukaa olla. Termi sai alkunsa siitä, kun elämänkumppanini to...

KIRJAVA VUOSI 2018 Kohta henkitoreissaan oleva vuosi on ollut minulle kirjava. Siihen on mahtunut valoa Ja varjoa, auringonpaistetta ja onneksi myös kunnon rospuuttokeliä. Vuosi on ollut kirjava myös sikäli, että sen kuluessa on ilmoille putkahtanut viisi kädenjälkeäni kantavaa julkaisua. Tässä ne tulevat jonossa kuin köyhän tulon porsaat: Meidän Luther. Mäntässä armon vuonna 2017 tapahtuva paikoin piittaamaton vaellus reformaation mainingeissa. Mänttä-Vilppulan seurakunta 2018. Meidän Luther on minulle ilon ja surun lapsi. Sitä oli mukava kirjoittaa ja ajoittain projekti vei todella mukanaan. Suru kasvaa siitä, että alun perin oltiin tekemässä esitettävää draamaa. Yhtäkkiä projektia ei vain ollut enää olemassa, eikä asia tainnut kovin pontaa siinä vaiheessa kiinnostaakaan. Iloitsen siitä, että Mänttä-Vilppulan seurakunta alkuperäisen puheen mukaisesti kustansi teoksen painettuna kirjana toukokuussa 2018. Samalla toivon, että kenenkään käytännössä vapaaehtoisty...