SE ON TÄÄLLÄ TÄNÄÄN

”Eikös tuo ole vähän menneen talven lumia?”

Hiljaisen viikon maanantain ahtisaarnan jälkeen poljen postiin ja noudan ammattiliittoni lähettämän paketin. Se on täällä tänään – Pappismatrikkeli 2018! Kun kirjan ilmestymisajankohta on keväällä 2019, miettiväinen lukija voi päätellä, että tämän synnytys ei ole ollut aivan kivuton.

”Eikös tuo ole vähän menneen talven lumia?” vaimoni kysyy nähdessään kirjan ruokahuoneemme pöydällä. Kyllähän hän on tietyllä tavalla oikeassa. Saattaa olla, että nyt julkaistu matrikkeli on lajinsa viimeisiä. Jo siksi, että se joukko kasvaa, joka ei halua  antaa tietojaan tällaisiin yhteyksiin. He kertovat elämästään muualla. Kun matrikkeliasiaa aikoinaan käsiteltiin liittomme hallintoelimissä todettiin, että pappina ei voi olla salaa – sen tiedon esille panemista ei oikein voi kieltää. Paljon muuta voi ja hyvä, että voi.

”Kaikki yritämme tietysti vaikuttaa fiksuilta.”

En löydä itsestäni mitään suurta paloa ahmia tietoja kollegoista. En lue yli tuhatsivuista opusta pikkutunneille.  Mutta varmasti on mukava ajan mittaan ja pikku hiljaa lueskella tutuista ihmisistä, erityisesti millaisia harrastuksia he ovat kertoneet itsellään olevan. Kaikki yritämme tietysti vaikuttaa fiksuilta. Minäkin antamillani tiedoilla. Ja lopultahan kysymys on siitä, että ihminen kertoo uudestaan ja uudestaan oman elämänsä tarinaa. Matrikkelissa sen voi tehdä siinä muodossa kuin sen haluaa esittää. Ei kukaan  ole sinne pahimpia tyrimisiään kirjannut. Ja onhan se upea hyllyssä.

”Joukkuepelien observointi, henkinen partisaanitoiminta, 

kirjoitukset ja ajoittainen mitäänsanomattomuus. 

Kehitys näyttää pysähtyneen.”

Käyn läpi omat tietoni, vaikka olen toki ne aika monta kertaa tarkistanut kirjahankkeen aikana. En löydä sen kummempia virheitä. Julkaisemani teoksetkin ovat kirjautuneet oikein. Hymähdän – kai minä kuitenkin olisin pohjimmiltani halunnut kirjailijaksi. En vain halunnut tarpeeksi. Harrastuksikseni olen listannut samat kuin edellisessä, vuonna 2010 julkaistussa teologimatrikkelissa. Joukkuepelien observointi, henkinen partisaanitoiminta, kirjoitukset ja ajoittainen mitäänsanomattomuus. Kehitys näyttää pysähtyneen.

”Siinähän olemme kuin junttilan seinässä samalla sivulla ja peräkkäin arkkipiispa emeritus Jukka Paarman kanssa. Olimme aikoinamme peräkkäin jo Varsinais-Suomen puhelinluettelossa.”

Aakkosjärjestys on armollisen arvottamaton. Siinähän olemme kuin junttilan seinässä samalla sivulla ja peräkkäin arkkipiispa emeritus Jukka Paarman kanssa. Olimme aikoinamme peräkkäin jo Varsinais-Suomen puhelinluettelossa. Minä olin siihen aikaan Maskun seurakunnan apupappi ja Paarma kontrahtirovastina Turussa.

”Paarma lätkäisi tilalle saksankielisen. Sen lukeminen luisti minun venäjän taidollani huonosti.”

Arkkipiispa Paarman kuva matrikkelin lehdellä palauttaa mieleen mukavan muiston keväältä 1990. Suoritin tuolloin pari vuotta aiemmin valmistuneen nuoren papin innolla vakinaisiin virkoihin edellytettävää pastoraalitutkintoa. Tuomiorovasti tenttasi siihen kuuluvan luterilaisten tunnustuskirjojen osion. Asiakirjoissa sanottiin, että tutkintoon ei voinut sisällyttää teoksia, jotka oli suorittanut jo yliopistossa. Niinpä otin yhteyttä  Paarmaan  saatuani häneltä listan kirjoista, jotka hän osoitti luettavakseni. Kerroin rehellisesti tenttineeni aikoinani siinä mainitun suomenkielisen teoksen. Paarma lätkäisi tilalle saksankielisen. Sen lukeminen luisti minun venäjän taidollani huonosti. Jätin hikoilematta opuksen vähemmälle ja järkeilin, että kun luen varsinaiset Tunnustuskirjat huolella, selviän.

”Uskon, että hän kysymätttömyydellään palkitsi tuossa kohdin rehellisyyttäni. Pidin siitä alkaen Paarmaa  rehtinä miehenä.”

Saavuin määrättynä päivänä tenttiin Turun seurakuntayhtymän Eerikinkadun Vatikaaniin – virkavaatteissa, niin kuin protokolla ohjeisti. Silmäillessäni saamiani kysymyksiä tein havainnoin, että kaikista muista teoksista oli kysymys, mutta ei tuosta edellä mainitusta saksankielisestä selitysteoksesta. En tietenkään kysynyt asiasta Paarmalta, mutta ajattelen, että kysymyksessä ei ollut lipsahdus. Kokenut kirkonmies kyllä tunnisti tässä nuoremman virkaveljen vilpittömyyden – eihän hän olisi yliopistossa tenttimiäni kirjoja mistään tarkistanut. Uskon, että hän kysymätttömyydellään palkitsi tuossa kohdin rehellisyyttäni. Pidin siitä alkaen Paarmaa  rehtinä miehenä.

”Istuin runsaat kaksi tuntia ryyppyporukan kanssa puistossa.”

Tarina jatkuu vielä sillä tavalla, että lähdin tentin jälkeen palauttamaan muutaman teoksen Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin kirjastoon. Tuomiokirkkopuistossa havahduin sivulta kuuluvaan huikkaukseen: ”Hei pastori, tulkaa tänne!” Paikallinen päihderemmi oli majoittunut viheralueelle. Sanoin, että minun täytyy viedä pari kirjaa tuomioklubiin, mutta tulen sitten.

Tein niin. Istuin runsaat kaksi tuntia ryyppyporukan kanssa puistossa. Puhuimme asiaa. Osan keskusteluista muistan vieläkin, mutta en tietenkään kerro niistä tässä. Ja erityisen hauska oli seurata ohikulkevien ihmisten reaktioita, kun he tunnistivat pastorin puistomiesten porukassa.

”Ei siis pelkästään mennen talven lumia.”

Monta muutakin muistoa nousee taatusti mieleen, kun lueskelen matrikkelia. Onhan siinä mukana oleva ihmisjoukko ollut monin osin oleellinen osa elämääni. Kollegoja, hyviä virkatovereita. Ja kirja itsessään on jo nyt osoittanut hyödyllisyytensä: vaimoni käytti sitä tänä aamuna tukena ipadilleen lukiessaan kahvipöydässä digilehteä. Ei siis pelkästään mennen talven lumia.