KYLLÄ TÄTÄ RIITTÄÄ

”Yksitoista päivää, sitten juna tulee asemalle.”

Lasken päiviä. Niitä on tätä kirjoittaessani arkielämän normaaleilla reunaehdoilla laskien jäljellä yksitoista.  Kyllä tätä riittää, siinä päällimmäinen tuntemukseni juuri nyt.

Yksitoista päivää, sitten juna tulee asemalle.

Kysymys on siitä, että heinäkuun myötä palaan töihin viime syyskuussa alkaneelta piknikiltä. Lusittua on silloin kasassa yhdeksän ja puoli kuukautta. Sanavalintani on tietoinen. Puhun ”lusimisesta” siksi, että elämässäni ajassa on yksi keskeinen yhteinen nimittäjä linnassa istumisen kanssa – jota tosin olen havainnoinut vain sivusta ja työni puolesta. Se on se, että oleellista ei niinkään ole kulunut aika, vaan se, mitä ajan kuluessa on tapahtunut. Matka syyskuusta kesäkuuhun on ollut pitkä.

”Olen melkoisen globaalin kulttuuripankin osakas.”

Minua on menneitten kuitten mittaan hoitanut noin yhdeksän lääkäriä ja viisi ja puoli psykologia, sen lisäksi on ollut muuta hoito- ja laitoshenkilökuntaa. Tämän päälle ovat kaikki ne ihmiset, jotka ovat muuten kuin palkkansa eteen tuoneet hyviä asioita elämääni.  Hyvän piiri on itse asiassa valtava. Siihen kuuluu myös kaikki se, minkä kanssa olen saanut keskustella lukemisen ja kirjoittamisen kautta. Olen melkoisen globaalin kulttuuripankin osakas. Ja kehtaan sanoa tehneeni itse talven mittaan kovan savotan. Pipaani nostan.

”En koe olleeni minkäänlaisella lomalla.”

Mutta jo riittää. Minulla on ollut vapaus kirjoittaa, puuhata valokuvauksen parissa, ottaa päiväunet, jos siltä on tuntunut. Mutta pois se mnusta!  Siirryn mielelläni tylsään arkiseen tekemiseen, jossa iso osa asioista ei ole itseni valittavissa. Lähden ilolla kotoa kello 6.22 ja palaan takaisin viiden jälkeen. On mukava päästä tekemään työasioita, jotka eivät läheskään aina ole mukavia. Kyse ei kuitenkaan ole yltiöpäisestä halusta rynnätä kiinni johonkin, vaan ennen kaikkea siitä, että haluan pois siitä, mikä on ollut. Tohdin myöntää, että jossain kohdin horisontti uhkasi hämärtyä ja usko siihen, että tälle on loppunsa horjua. Viimeiset puoli vuotta mieli on kuitenkin ollut pläkä sköne.

”Sairausloma” on minusta terminä erinomaisen epäonnistunut. En koe olleeni minkäänlaisella lomalla. Vapaalla työstäni kylläkin. Työkyvyttömänä. Olen siinä onnellisessa asemassa, että myös sitä oikeaa lomaa on vielä kesän mittaan tulossa. Mutta en viitsi uhrata sille nyt sen enempää ajatuksia. Ystäväni toivottavasti sallivat sen, etten tänä vuonna jaksa niin hirveästi innostua lomahehkutuksista sosiaalisessa mediassa. Jokainen nauttikoon ansaitsemistaan vapaista, itse en juuri nyt vain sattuneesta syystä pääse oikein kiinni tunnelmaan – en kyllä myöskään heitä keskusteluketjuihin mitään typeriä kommentteja. Ja kunhan olen ollut kuukauden töissä, katselen asiaa taas normaalisti. ”Kyllä tätä riittää” saa luultavasti sillä kohdin eri merkityksen kuin nyt.

”Pitäisi olla kohtalaisen pölvästi ajatellakseen, että maailma muuttuu, minä en.”

Olen ollut pitkin matkaa erilaisissa kuvissa, testeissä ja keskusteluissa, täyttänyt mielialakyselyn ja niin edelleen. Hyvä niin. Vielä tässä kalkkiviivoilla tapasin vain välillisesti hoitooni osallisen kaikkien alojen päivystävän dosentin, joka totesi, että ”voit omasta mielestäsi voida ihan hyvin, mutta minä näen, että et ole henkisesti entiselläsi.”  Niin. Tämä päivystävä dosentti ei siis kuulu yhdeksän minua hoitaneen valkotakin joukkoon.  Hän oli tavannut minut edellisen kerran toukokuussa 2018. Mutta oikeassa hän tietysti on: en ole henkisesti entiselläni. En tietenkään, koska kannan koko elämääni mukanani ja koostun elämistäni päivistä. Pitäisi olla kohtalaisen pölvästi ajatellakseen, että maailma muuttuu, minä en.

”Jalla jalla punainen! Sen verran olen henkisesti entiselläni.”

Luotan siihen, että tämä päivystävän dosentin pikatesti kertoi kuitenkin jotakin oleellista sekin. Ohikiitävän hetken koin tarvetta raivostua, mutta päätin säästää punaisen asteikon tunnetilat joukkuepelien karkeita tuomarivirheitä ja muita elämän kokoisia syitä varten. Sen sijaan asettelin tämän asiantuntijakohtaamisen siihen kategoriaan, johon kuuluviin asioihin suhtaudun purevuuden asteikolla vaihtelevasti liikkuvalla sarkasmilla.

TPV pelaa tänään Tammelassa - yllä oleva kuva toki on Valkeakosken Tehtikseltä.  Jalla jalla punainen! Sen verran olen henkisesti entiselläni.