OTAN SYKYN TAKAISIN

”Syksy on aina ollut minun vuodenaikani ja minä syksyn ihminen. Nyt elän syksyä 2019.”

On syksy. Kirjoitin blogissani 15.9.2019 siitä, miten viime vuonna iskeneeseen sairastumiseeni liittyvät vuosipäivät lisäsivät tänä vuonna oman vaikeuskertoimensa käsissä olevaan aikojen taittumiseen.

”Älä unohda runoja!”

Vuosipäivät ovat menneet. On tullut aika ottaa syksy takaisin. Viime viikolla oli ensimmäinen aamu, kun autoa piti raapia ennen asemalle lähtemistä. Illat ovat jo pimeitä ja pimeään voi kätkeytyä. Olen ottanut esille lämpimän ajan syrjässä olleen nahkarotsini, jonka hihan ympärillä on valmiiksi pyöräytettynä heijastin. Katulamppujen pehmis rauhoittaa.  Toissapäivänä lämmitin ensimmäisen kerran vuolukiviuunin. Eilen keittelin aamukahviveteni puuhellalla.  Miehen kuu on marraskuu ja sitä kohti kuljetaan. Syksy on aina ollut minun vuodenaikani ja minä syksyn ihminen. Nyt elän syksyä 2019.

”Älä unohda runoja!” Tapasin tällä viikolla vuosikymmenten uran ammattikirjailijana tehneen tuttavani eräällä asuinkaupunkini R-kioskeista. Puhuimme enimmäkseen muusta, mutta nämä olivat hänen sanansa erotessamme. ”Älä unohda runoja!” En. Senkin uhalla, että lyriikka liidättää minut tässä kohdin vuodentakaiseen aikaan.

”Päivä avautuu

horisonttiin jatkuva lohduttomuus.

Syntymä ja kuolema,

nämä hetket

seurana sanat, joiden sekaan pakenen.

Jätän tähän ajatuksen ja lähden

katteleen Seinäjoen junaa.”

Tämä on ensimmäinen runo, jonka kirjoitin minuun iskeneen aivoverenvuodon jälkeen (en todellakaan ”saanut” aivoverenvuotoa, vaan se jymäytti kuin detroitindiesel). Piirustelin sanat paperille yhden lokakuun alkupäivän aamuna katsellessani Tuonenlehvän kuntoutuskeskuksen panssarilasitetun ikkunan takana lötköttävään harmauteen kääriytynyttä maisemaa. Sittemmin teksti päätyi joulukuussa 2018 julkaistuun Matti Kivilahden,  Marjatta Norojärven, Tomi Voroninin ja minun yhteiskokoelmaan Seudut, maat. Lopullinen versio näyttää löytäneen paikkansa kiintolevylläni 16.10.2018.

”Naurun ja itkun välillä on joskus vain aavistus ja Seinäjoen junasta merkitykseksi monelle.”

 En lähde opettamaan lukijalle, miten runo pitää tulkita. Kirjoittajana minulla ei ole mitään asiaa puuttua siihen, miten joku tekstin ymmärtää.  Naurun ja itkun välillä on joskus vain aavistus ja Seinäjoen junasta merkitykseksi monelle. Pendolino Parkanon radalla tai päivän viimeinen kiskobussi Vilppulaan. Tai jotain ihan muuta.  Johonkin kyytiin on kuitenkin noustava.

On syksy ja syksy on ystäväni. Se oli myös  vuosi sitten minulle monin tavoin hyvä. Raskas ja pukeutui ehkä juuri siksi paikka paikoin kirkkaisiin väreihin. Pari viikkoa sitten mieleen änkeytyi kalenteriahdistus, mutta nyt otan syksyn takaisin. Tuttu levollisuus asettuu ajatuksiini. Askeleeni on mieleni lailla kevyt, kun lähden katteleen Seinäjoen junaa.