AAMU LAKEUDELLA

”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”

 

 

Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt

konkelolle jääneeseen kuuseen

ja kaatopaikkakuormaan nostamamme

pesukoneen painon selittänyt  

sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut

lakanapyykki,

oli paikallaan esittää kysymys

miksi meidän hommat menevät aina

tällaisiksi

 

istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville,

jättää vastaus myöhäiskesän auringon

ja meitä tervehtimässä käyvän

vireen kerrottavaksi.

Antaa olla tasan.

 

Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ”Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla.” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen. 

”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.”

Isän kuoleman virittämä tunnetila on ollut lähimenneen päivät haikeutta, mutta voi sitä suruksikin kutsua. Kun on itse 57-vuotias, siinä, että isä kuolee ei ole erityistä tragiikkaa. Kyse on elämän poljennosta, joka on kuulunut ihmiskunnan askeliin niin kauan kuin meitä on ollut. Käsittääkseni ihmisessä on voimavarat tällaisten asioitten kantamiseen. Elämä on näin: jossain kohdin vanhempi sukupolvi väistyy, nuoremmat jatkavat vielä. Asiat käyvät monin kerroin raskaiksi silloin, kun tämä ajatuksiimme mallinnettu kulku syystä tai toisesta muuttuu joksikin muuksi sairauden, onnettomuuden tai onnettomien asiantilojen kautta. En sure sitä, että toisen ihmisen ei tarvitse sinnitellä elinkelvottomaksi käyneen elämän kanssa. Joudun nyt tekemään työtä asemoidakseni itseni vähän uudella tavalla sukupolviketjussa. Se kysyy voimia. Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.

Jouni Ilmari Paarlahti (8.3.1936-30.10.2020)

Aika isäni kuoleman jälkeen on nostanut pääni kellareista monta muistoa. Yksi niistä on se, mistä alussa siteerattu runo kokoelmastani Jäminkipohjan maksiimi on saanut alkunsa. Kirjoittaessani sen kesällä 2020 näkökulmani oli toinen kuin nyt. Muistelin setääni Heikki Paarlahtea (1945-2019). Nyt muistelen isääni. Ja elokuuta, kun meillä oli kolmen miehen projektimme. Piti kaataa pystyyn kuivunut kuusi, joka jäi tietysti konkelolle ja ongelmaa yritettiin sitten ratkaista muun muassa heittämällä painoon sidottu köysi rungon  ympäri. Syrjälleen meni. Puu tuli kyllä lopulta kunnialla pitkälleen. Sitten lähdettiin nostamaan rikkoutunut pesukone mummulan kellarista kaatopaikkakuormaan. Masiina painoi syntisesti – ja kävi ilmi, että ohjelman kesken jättäneeseen laitokseen oli jäänyt viimeiseltä käyttäjältä lakanapyykki vesineen. Ei ruvettu niitä varmaan pari vuotta rummussa hapantuneita lakanoita viruttelemaan. Kone tuli kuormaan ja kuorma päätyi kaatopaikalle. Juotiin kahvit ja annettiin olla tasan.

”Aika kirkastaa sen, mitä kaikkea kannan isästäni mukanani.”

Se kuusi on ajat sitten poltettu saunan pesässä, pesukone toivottavasti jossain kiertokulussa. Setäni ja isäni ovat nyt poissa. Minä vielä jatkan ja tulkitsen tuulen kuiskimia vastauksia. Selaan muistoja, joiden joukossa on tuo kesäinen päivä jostain 1990-luvun Ruovedeltä.

Aika kirkastaa sen, mitä kaikkea kannan isästäni mukanani. Rakkauden musiikkiin ja kirjoihin, ne tulevat ensimmäisenä mieleen. Isältäni malliopin sen, miten kirjat ja kirjoitukset syntyvät: istutaan ja tehdään – ja sitten istutaan lisää ja tehdään lisää. Kirjoittamalla ne valmistuvat ja siinä on aika lailla turha mouruta minkään inspiraation perään. Sitä vartoillessa menee äkkiä tappiin asti. Osa taaton perinnöstä on ilmeistä, paljon yllättävää tulee vielä pulpahtamaan näkösälle.  Sureminen hoitaa ja tekee hyvän mielen.

”Kauhajoen poika on kotona.”

Lakian taivas on auki, sen sinisessä salissa on Jumalan armo ja hellyys. Tähän tapaan isäni on maalannut taivaskuvaa eräässä runossaan. Tietämään meistä ei ole kenestäkään, antaa siis aatosten kulkea avarasti tässä. Nähdään vaikka runon kuvin.  Ajattelen nyt, että siellä he ovat – veljekset Kimmo, Jouni ja Heikki, on Ulla-sisko, isä-Yrjö ja äiti-Aili ja keitä meidän klaanista sinne on jo ennättänyt. Sauna lämpiää, laulu soi ja äänet pysyvät nuotissa. Heikki seuraa naisten pesäpallo-ottelua ja jännittää ravituloksia. Isäni saapuessa Kimmo sanoo kimmomaisen velmuna, että jaha, Aslakki tuli!

On aamu lakeudella. Kauhajoen poika on kotona.