ENNEN SULKEMISTA: KOLME RUNOA

 

On elokuu. Elän ympärilläni leijuvasta loppukesän tunnelmasta. 

Vähän ennen sulkemista.

 Elokuussa 2018 menin työviikonlopun viime hetkillä ostoksille Tampereen Koivistonkylän Prismaan – tai EKA se on edelleen oikeasti. Väkeä oli liikkeellä vähän ja sateen jäljiltä mustanpuhuvalla pysäköintialueella autoja harvassa. Minulla oli tuolloin keltainen Audi ja jokin magneetti kutsui minut paikoittamaan sen niin, että viereisessä ruudussa oli piha-alueen ainoa toinen keltainen auto. Ajattelin, että olkoot siinä nuo kaksi marjaa, tai aurinkoa. Tuosta iltahetkestä muotoutui runo Matti Kivilahden, Marjatta Norojärven ja Tomi Voroninin kanssa tekeillä olleeseen yhteiskokoelmaan Seudut, maat. Kirja on myyty loppuun, mutta laitan runon tähän.

 

Keltaiset autot, vähän aikaa

flirttietäisyydellä

marketin pihalla

rakastuneet auringot

sateesta tummassa avaruudessa

Slaviankan jäähyväiset

 

nämä hetket

elokuussa ennen sulkemista.

 

Elettiin liki kaupan ja kesän sulkemista. Kuljettiin liki myös omaa sulkemistani, mutta sitä en tiennyt. Runo oli jäädä lähes viimeisekseni, kun olin seuraavassa kuussa lentää isällisellä niska-perseotteella taivaanpankolle. Tuskin sekään on paha paikka, mutta mielelläni minä olen täällä jatkanut. Runojen kirjoittamista ja joitain muita asioita.

Rakastunut aurinko

Kun kuvasin kotipihallani tämän kirjoituksen kuvitusta, palasin jossain ajatuskatkelmassani viime vuonna muotoilemaani tekstiin kokoelmassani Jäminkipohjan maksiimi, jonka liitin jo vuosi sitten blogiini samoillessani näissä samoissa tunnelmissa. Minkäänlaista uudistumista minussa ei siis tapahdu. Kuvat sentään ovat uusia, mutta niittenkin aiheet vanhoja.  Kypsyn?  Vähän sama, kun katselee pitämiään saarnoja ja toteaa, että viime joulunakin puhuin näemmä tuosta samasta. No en minä kyllä ole joulusaarnannut missään vuoden 2012 jälkeen. Eipä sen takia meidän kirkkomme saarnojen kvaliteetti ainakaan ole notkahtanut. Mutta siis uusintana viime elokuulta:

 

Istuttaa ja kitkeä.

Säilöä.

 

Kaikella on aikansa hopeapajun alla.

Hyvä tuuli puhaltaa omenatarhan läpi.

Puut tunnetaan hedelmistä.

 

Kestää kesän viimeinen lehmänhenkäys

ja olla tässä

vaikka aavistaa jo jonkun pysähtyneen

vartoilemaan kuusiaidan päähän.

Sitten aika kadottaa.

Lämmenneen päivän lehmänhenkäys kietoo minut, yhdistyy ja yhdistää loppukesän kirkkaisiin väreihin. Ennen sulkemista. Jonkin sulkemisen haikeutta olen ilmeisesti miettinyt jo 1990-luvulla runossa, jonka poimin vuonna 2000 ilmestyneestä tekstinipusta Taivas on harmaa Cadillac:

 

Tuuli selaa lehdet jätepaperiin

työnpanemat kädet käärivät kalan

kesäuusintoihin.

 

Lapset ovat palanneet kaupinkiin

ja jättäneet kaiken

väljäksi.

 

Minä luovutan lyhyistä hihoista

kaipaan lakastuvaa aurinkoa

viilennyttä valoa viljapellossa

 

kävelen hautausmaalle plussien sekaan,

syön suklaata suruuni ja laulan

muutenkin kuin Elvis.

Kypsyn?

Elokuun jälkeen tulee syyskuu. Se tarkoittaa, että minua silloin pari päivää turboahdistaa, kokemukseni mukaan onneksi syksy syksyltä vähemmän. Mutta ehkä kirjoitan itsestäni ensi kuun blogiin sen kenties ja toivottavasti viimeisen kirjoittamista huutelevan asian syksystä 2018. Mutta siitä sitten. Pysykää vireessä. Ja virneessä.