TÄSSÄ IÄSSÄ

Jouni Paarlahti: Pihkan tuoksu ja toukat ja kesä: viisi laulua elämänpuusta. Toim. Teemu Paarlahti (BoD 2018).

On elämä ja VR ja Haapamäen rata. Valssattu tie ja hautausmaa.

Painan pääni iltamyöhään.

Yllä oleva teksti on ylijäämävarastostani kirjan Lääkäri pukeutuu Pravdaan: näkyjä Haapamäen radalta (Nysalor-kustannus 2021) jäljiltä. Isäni  vuonna 2018 ilmestynyttä sävellyskokoelmaakin minä kerran kuljetin junassa, kun ostin yhden kappaleen sitä erästä tuttavaani varten  kirjakaupasta Hämeenkadun varresta. Tekstistä päätellen juna on ollut H429 klo 22.07 Tampereelta Jyväskylään.

”Teki levollisen olon aamiaispöydässä todeta, että H427 rullasi karttasovelluksen mukaan parhaillaan valssattua tietä kohti Tamperetta 98 km/h.”

Teksti ei päätynyt kirjaani, mutta kyllä se jytää ihan kelvollisesti. On elämä: täytin eilen 58 vuotta ja tämäkin päivä valkeni. Tai ainakin kello ennätti kahdeksaan ja siitä eteenpäin. VR ja Haapamäen rata ovat nekin edelleen olemassa: tottumuksen voimasta tarkistin jo sianpieremän aikaan junan kulun, vaikka tulin tänään töihin omalla autolla, kun piti viedä se määräaikaishuoltoon. Tai vaimon se auto oikeastaan on.  Teki levollisen olon aamiaispöydässä todeta, että H427 rullasi karttasovelluksen mukaan parhaillaan valssattua tietä kohti Tamperetta 98 km/h.

Näillä mentiin, silloin joskus. VR ja Haapamäen rata ovat edelleen.

Hautausmaakin on. Sinne tämä jossain vaiheessa johtaa, jolleivat omaiset kippaa minusta jäänyttä järveen. En aio olla havainnoimassa meininkiä.

”Mutta näillä mennään tämä päivä ja tulevat.  Jos ei mennä, niin sitten ei.”

Tässä iässä hautausmaa aika ajoin muistuttelee itsestään. Tietysti on se, että edellinen sukupolvi kulkee laskevassa auringossa, mutta monella muullakin tavalla. Kaverit joutuvat ohitusleikkauksiin ja milloin mihinkin operaatioihin, ikätoveri kertoo olevansa yliopistosairaalan päivystyksessä ties minkä vaivan takia. Joka vuosi joku FB-kaveri poistuu. Meilläkin on ollut suvussa sitä samaa polvesta polveen ja suunnitelmia on kirjattu jo kätilön papereihin. Mutta näillä mennään tämä päivä ja tulevat. Jos ei mennä, niin sitten ei. Elämän perimmäinen kuvio ei ole lopulta kovin monimutkainen. Päällysrakenteet kyllä ovat.

”Luotan siihen, että niin syntyy tähän päivään paras mahdollinen.”

Loppukesällä 1984 vierailin kolmannen serkkuni Helen Atwellin luona Kaliforniassa. Helen taisi sittemmin olla viimeinen tiedossani oleva sukulaiseni Uudessa maailmassa. Muistan tämän iki-ihanan serkkuni (tai oikeasti siis vaarini serkun) käyttäneen jokusen kerran purkaessamme ja kootessamme elämää puheissamme hänen olohuoneestaan, josta näkyi San Franciscon lahdelle ja Golden Gate -sillalle, sanontaa: ”Enjoy yourself, it´s later than you think.”  Se on ollut hyvä perintö häneltä. Heilutan tästä työpöytäni äärestä - sinne jonnekin, ajatuksissani ylöspäin.  Ja yritän toimia noiden sanojen mukaan. Luotan siihen, että niin syntyy tähän päivään paras mahdollinen. Tässä iässä.