ISÄNPÄIVÄÄ YLÄVESILLÄ

”Kaksi kolmesta lapsestani käy, siinä menot.”

Päätän sairaalapapin kuvitteellisen lauantaipäivän Tampereella niin, että pääsen nousemaan 22.07 lähtevään Jyväskylän junaan. Aloitan vetäytymisen isänpäivän viettoon ylävesillä. Sieltä kajastavaan Mäntän valoon.

Mäntän valo

 Takana on päivä, jonka mittaan olen oleksinut työpaikallani tai työhön sisältyvillä matkoilla 14 tuntia. Niistä aktiiviseksi työajaksi kirjattaisiin kahdeksan tuntia, jos aktiivista työaikaa kohdallani tässä kohdin merkittäisiin johonkin. Ihan savotta. Päivän tunnekuorma seuraa minua myöhäisiin tunteihin. Ihmisten elämään sattuvat katastrofit kaikuvat niin myös paatuneen ammattilaisen mietteisiin. Karisevat sitten sieltä pois, toivon. Ja onhan päivään sisältynyt myös paljon mukavaa – olen saanut istua mustan auton takapenkillä ja matkustaa ratikalla.

”Tunnen omani ja osaan jäädä Vilppulaan.”

Illallinen junamatka ylävesille osoittaa taas todeksi sen, että elämä on Haapamäen rata. Jokin on aina päin persettä, vähintään sen piirun verran. Tekniikka toimii, Dm 12 painaa kuin perkele pohjoiseen pimeän halki. Radalla liikkuvat sen lisäksi vain historian haamut. Päättömäksi ammuttu punaupseeri ja muut tarinankertojat. Ja samaan aikaan tekniikka ei toimi ja se tekee matkasta pimeässä maassa mystisen. Junassa ei kuulla ainuttakaan kuulutusta: lähdemme liikkeelle kommenteitta hiljaisuudesta. Yhtään asemaa ei ilmoiteta. Pitää katsoa kellosta, että nyt on Orivesi Keskusta ja nyt Juupajoki. Tunnen omani ja osaan jäädä Vilppulaan. Mutta kaiketi liikennöinti Haapamäen radalla perustuu toimimattomuuden kiintiöille: jos juna kulkee eikä rata reistaa, pitää kuulutusten puuttua. Näin asiat pysyvät vaaterissa ja maailma radallaan.

”Ihmisyhteisön elämä on mystinen matka. Haapamäen radan kulkemista.”

Elämä vertautuu matkantekoon muutenkin: näen monta maskitonta kanssamatkaajaa. Kun VR muutti maskipakon maskisuositukseksi, kohtalaisen moni ihminen on lauantai-illan otoksen perusteella tehnyt sen johtopäätöksen, että maskista voi luopua. Yleisesti mietin tässä kohdin pandemiaa, miksi korona tuntuu olevan meille ihmisille merkillinen salarakas, jonka jylläämisen jatkumista edesautetaan tuon tuosta erilaisella löysäilyllä. En keksi juuri nyt itsestäni yhtään lämpöistä tunnetta tätä virusvilperttiä kohtaan. Ihmisyhteisön elämä on mystinen matka. Haapamäen radan kulkemista.

"Syödään kalaa. "

Ja nyt sitten vietän isänpäivää. Kaksi kolmesta lapsestani käy, siinä menot. Syödään kalaa. Miksi muuten tämä on isänpäivä, kun keväällä on äitienpäivä. Voisikohan joku raivostua tästä ja nostattaa somekohun?