JOKIN MEITÄ SIELLÄ ODOTTAA

 Aamu Vilppulan asemalla

Odotamme junaa. Nettitiedon mukaan se tulee ajassaan. Hymyilemme, tervehdimme ja toivotamme hyvät huomenet. Näin on ollut lukemattomina aamuina. Kohta matkaamme etelään. Tampereella jatkamme samoja liukuportaita, seisomme samoissa liikennevaloissa odottamassa vihreää ja menemme sitten tahoillemme.  Iltapäivällä moikkaamme noustessamme junasta Vilppulassa. Menemme sitten sinne, minne olemme menossa.

”Todennäköisesti emme näe myöhemmin tällä viikolla, ehkä emme koskaan.”

Tänään hän istuu asemalaiturin penkin selkänojalla mukanaan repun lisäksi kaksi kassia. Tervehdimme ja toivotamme hyvät huomenet niin kuin monta kertaa aikaisemmin. Luulen kuitenkin tämän aamun olevan toisenlainen kuin aikaisemmat. Todennäköisesti emme näe myöhemmin tällä viikolla, ehkä emme koskaan. Hänen aikansa tällä kylällä on mitä ilmeisimmin päättymässä. Uskon omani jatkuvan.

”Olemme  Haapamäen radan kulkijoita, joilla kummallakin on omat asiansa ja oma elämänsä.”

En kysy mitään, se ei ole soveliasta. Eikä meidän tapanamme ole ollut puhella sanaa huomenta enempää muinakaan aamuina. Oletan mielessäni, luon jonkinlaista tarinaa, joka pitää paikkansa tai ei ole edes sinne päin. Tätä me ihmiset teemme toisistamme kaiken aikaa: oletamme ja luomme tarinoita.

” Se riittää.”

Olemme  Haapamäen radan kulkijoita, joilla kummallakin on omat asiansa ja oma elämänsä. En tiedä, tietääkö hän kuka minä olen tai minne aamuisin jatkan Tampereen asemalta. Minä en tiedä hänestä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että hän on kulkenut kanssani samalla junalla, ja että olemme aika monta kertaa odottaneet  Tampereen Rautatienkadun ylittämistä samoissa liikennevaloissa.  Rata on meitä kuljettanut, aamulla ja iltapäivällä. Se riittää. 

Nielu

Rata on  nielu etelään. Kohta se imaissee meidät. Jokin meitä siellä odottaa.  Tulee aika nousta kyytiin.

Tällainen kohtaaminen on saattanut  tapahtua radanvarressa.