EI SIITÄ EHJÄÄ SAA

”Jonain huonounisena yönä yli kuusikymppinen laskee elämän tilikirjan merkintöjä ja jää miinukselle. Virheet vaivaavat enemmän kuin onnistumiset ilahduttavat.”

Laskiaissunnuntai meni ja -tiistai. Kirkkovuodessa alkoi pääsiäistä kohti viettävä paastonaika. Sen alkajaisiksi tarkastelin huonounisena yönä elämääni ja tein havainnon, jonka voin tehdä ihan missä kohdin vuotta tahansa: ei minun elämästäni ehjää saa. Enkä puhu päätäni tai jalastani.

”Kehtaan sanoa tehneeni monissa kohdin priimaa jälkeä, mutta en kaikessa. Aina ei ole osannut, on ollut ajattelematon, harkitsematon. Nuorempana piti päteä.”

Noin yleisesti ottaen vähän väliä jokin on mennyt pieleen. Olemisessani isänä, aviopuolisona, isoisänä ja niin edelleen on tuon tuosta ollut toivomisen varaa. Työelämässä olen epäonnistunut monituisia kertoja  seurakuntapappina, vankeinhoidon palkkarullissa, sairaalapappina ja työnohjaajana. Kehtaan sanoa tehneeni monissa kohdin priimaa jälkeä, mutta en kaikessa. Aina en ole osannut, olen ollut ajattelematon, harkitsematon. Nuorempana piti päteä. Tilanteet ovat joskus olleet sellaisia, ettei niissä parhaalla tahdollakaan ole mennyt hyvin, eikä aina ole ollut sitä parasta tahtoakaan.

”Järkeni ei tarvitse Jumalaa, mutta minä tarvitsen armoa. Ilman sitä elämä ei tule tasapainoon.”

Kaksi itsestäni löytyvää ominaisuutta eli älykkyys ja verbaalinen lahjakkuus ovat joskus vaarallinen yhdistelmä: tulee tuottaneeksi särmikkäitä lauseita, nokkelia sanailuja tai kyseenalaista huumoria.  Ikääntymisen myötä ihminen onneksi oppii, minäkin.

Jonain huonounisena yönä yli kuusikymppinen laskee elämän tilikirjan merkintöjä ja jää miinukselle. Virheet vaivaavat enemmän kuin onnistumiset ilahduttavat. Omalla vähän sinne päin olevalla mielialailmastollani ja  vuoden 2018 aivokolhun jättämällä alttiudella mielen kirvelemiseen se ei aina ole kivaa. Mieluummin katselisin unta odotellessaan toisenlaista aikuisviihdettä.

Taidetaan olla tässä kaikki samassa veneessä: ei kenenkään elämä ole särötön suoritus. Ei kyllä suoritus muutenkaan. Mutta vain itsestään ihminen voi vastata.

”Tarvitsen armoa selviytyäkseni, siinä huonounisen yön lopputulema. Jos armo sitten auttaisi minua kasvamaan armolliseksi ja sitä kautta löytäisin ehkä lahjoista suurimman: armollisuuden itseäni kohtaan.”

Kristittynä mietin paastonajan myötä armoa ja armollisuutta. Herran siunauksen pyyntöä, että Jumala olisi minulle armollinen. Järkeni ei tarvitse Jumalaa, mutta minä tarvitsen armoa. Ilman sitä elämä ei tule tasapainoon. Ei miinuksia kuitata tekemällä hyvää.

”Sitä kohti.”

Tarvitsen armoa selviytyäkseni, siinä huonounisen yön lopputulema. Jos armo sitten auttaisi minua kasvamaan armolliseksi ja sitä kautta löytäisin ehkä lahjoista suurimman: armollisuuden itseäni kohtaan.

Vähän luulen, että tämä on yksi meidän ihmisten peruskysymyksistä uskostamme, uskonnostamme tai muusta elämänkatsomuksestamme riippumatta.

Kerran ehjä ihminen, lauletaan virressä 511. Sitä kohti.