Paarlahden leveydeltä

  PYHÄIN PÄIVÄ ”Joku vanha rovasti vertasi sitä kerran ojan kaivamiseen.”   Keskiviikkona 28.10. täyttyi 33. vuoteni luterilaisena pappina. En juhlinut, kun siinä ei minusta oikein ollut mitään juhlimista. Mutta kirkko on urhoollisesti kestänyt nuo vuodet kanssani. Tosin laitos on rapistunut ja natissut aika tavalla. Niin minäkin. Vuonna 1987 oli samat viikonpäivät kuin nyt. Silloinkin lokakuun viimeinen oli pyhäinpäivä. 31.10.1987 on sikäli merkityksellinen sinänsä vähäisessä ja ihmiskuntaa kokonaisuudessaan vähän ylösrakentavassa henkilöhistoriassani, että toimitin tuolloin ensimmäisen kerran ehtoollismessun Maskun kirkossa. Tuohon aikaan ei ollut mahdollista käyttää maallikkoja avustajina ehtoollisen jakamisessa, joten kun esimieheni joutui lääninrovastina olemaan vihkimässä hautausmaan laajennusta toisessa seurakunnassa, jaoin ehtoollista yksin. Joku vanha rovasti vertasi sitä kerran ojan kaivamiseen. Olen kaivanut melko vähän ojia, mutta ainoana pappina ehtoollise...

  MURRON JÄLKEEN   ”Tehdyn miettiminen saa minut näyttämään mustavalkoiselta.”   Viime päivien uutinen rikollisesta murtautumisesta terapia-asiakkaitten arkaluontoisiin tietoihin on ollut vavahduttava. Tiedän, että en voi tietää, miltä sen kohteeksi joutuneesta ihmisestä tuntuu. Kuuntelen, jos joku haluaa asiasta kanssani puhua. Jonkin kalpean aavistuksen uskon tavoittavani, kun muistelen syksyä 2018, jolloin olin hajalle ammuttuna aivotapahtuman jäljiltä. Toimintakykyni oli säilynyt kutakuinkin ennallaan, mutta pääni sisällä suuri osa asioista oli vinksin vonksin. Olin äärimmäisen haavoittuvainen sen suhteen, mitä ympärilläni tapahtui, mistä ja miten puhuttiin. Joinkin kohdin olen sitä vieläkin.   ”Ei sellaiseen voi kuin yksinkertaisesti sanoa, että voi saatana.”   Tuolloin(kin), toissa syksynä, liikkeellä oli kaikenlaisia hämärähankkeita. Tuli muun muassa näitä sähköposteja, joissa joku uhkasi lähettää arkaluonteista videokuvaa tuttavilleni ja ties mit...

  LOKAKUUN PUTKEEN "Ilmiön nimi on elämä" On aika solahtaa lokakuun putkeen. Jostain syystä tähän d-duuriin transponoituun ajankohtaan on kasautunut elämääni vaikuttaneita merkkipäiviä. Koska minulla ei ole lipputankoa, en kuitenkaan liputa, vaikka tämän maan kansalaisena minulla olisi siihen oikeus silloin, kun katson aihetta olevan. 14.10. Lokakuun neljästoista on Tarton rauhansopimuksen vuosipäivä. Tuossa asiakirjassa määritettiin ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen rajat. paperi allekirjoitettiin nimensä antaman viitteen mukaisesti Tartossa 14.10.1920. Olen käynyt kyseisessä talossa kaljalla, mutta siitä olen kertonut toisaalla. Suomen tasavalta on juhlistanut tätä päivää kautta vuosien perusteellinen vaivihkaisesti. Tänä vuonna satavuotisjuhla varmaan jotenkin noteerataan. Kyseessä ovat kuitenkin rajat, joita isot isät ja äidit viime sodissa puolustivat.Päivää voi siis halutessaan viettää hyvinkin isänmaallisissa aatoksissa. Näin aion myös tehdä. Koska olen siinä ...

  ”KORJAA!” Kerran vielä, vanha roisto?   ”Lusin kuudetta ja viimeistä luokkaa Koikkarin Känsälässä. Innsbruckissa hiihdetään kilpaa.”   On alkuvuosi 1976. Lusin kuudetta ja viimeistä luokkaa Koikkarin Känsälässä. Innsbruckissa hiihdetään kilpaa. Olemme kokoontuneet isolla joukolla   koulun juhlasaliin, jonka etuosassa könöttää mustavalkoinen televisio. Mitään suuria screenejä ei tuohon aikaan ole, joten tihrustamme kuvasta sen, mitä näemme. Anssi Kukkonen selostaa. ”Eikä kukaan hiihdä Suomen joukkuetta kiinni.”   Meneillään on miesten 4 x 10 kilometrin hiihto. Neuvostoliittolaisen side pettää ensimmäisellä osuudella. Suomen Matti  Pitkänen jää jonnekin ruuhkautuvaan massaan ja kärki näyttää karkaavan. Hänen jälkeensä ladulle lähtee meikäläisistä Juha  Mieto. Kurikkalainen hiihtää hurjasti, ajaa kärjen kiinni ja riuhtoo sen päälle hyvänlaisen etumatkan perässähiihtäjiin. Tullaan toiseen vaihtoon. Mieto lyö Pertti Teurajärveä selkään ja ...

  VILPPULAN VUORITIELLÄ   ”Selkäni takana on kotikirkkoni. 120-vuotias Vilppulan herranhuone. Jos rakennusta voisi rakastaa, rakastaisin sitä.”   Nousen autosta Vilppulan kirkolla. Katson vesireitille. Vedän keuhkoihini ilmaa, jossa on vastarannan sahalta leijuva tuoreen puun tuoksu. Kutterinpurun tuntu. Seison omalla maallani. Kuulun tähän maisemaan. Selkäni takana on kotikirkkoni. 120-vuotias Vilppulan herranhuone. Jos rakennusta voisi rakastaa, rakastaisin sitä.   Vilppulan kirkko (1900)   On sunnuntai 20.9.2020. Aikaisemmin tänään Vilppulan kirkossa on vietetty sen 120-vuotisjuhlajumalanpalvelusta. Korona on typistänyt messun sanapalvelukseksi, mutta runsaat seitsemänkymmentä ihmistä on ollut paikalla ja sen lisäksi olemme olleet me, jotka olemme seuranneet kirkonkomentoa netitse. ” Ikkunan takana Vilppureitin vesi on vihertävää ja tyyntä. Se virtaa pikkuhiljaa, kuin aika. Syntyy veden lumo.” Näillä sanoilla pastori Matti Kivilahti on aloitt...

  KANSAS CITYYN ELI KAKSI VUOTTA MATKALLA   ”Tiesin, että aivoissani on neljän neliösentin hematooma, päälle se ei kuitenkaan kovin paljoa näkynyt. ”   15.9.2018. Menen Vatialan siunauskappelille toimittamaan tutun ihmisen hautaan siunaamista. Päädyn yliopistosairaalan päivystykseen - tai ensiavuksi sitä vielä silloin kutsutaan. Acuta  ovessa joka tapauksessa lukee. Siellä todetaan, että pääni vuotaa.  Lähden matkalle. Sen ensimmäisistä ajoista muistan neurologin, joka on minusta kaunis, jotain muutakin toki. Sen, että en saa nousta vuoteesta ja että minua hoidetaan hyvin. Kun siirryn alakerran aivoverenkiertohäiriöyksiköstä potilastornin kymppikerhoon saan taas jalat alleni. Hoitaja tuo minulle aamutakin ja tunne on kuin vetäisin nahkarotsin päälleni. Tunnen itseni ihmiseksi. Paratiisi on käytävän varrella vähän matkaa potilashuoneen ovelta  oikealle. Tiistai on ihana päivä, kun olen päässyt edellisen kerran suihkuun perjantai-illalla. Keskiv...