KIERRÄTETTÄVÄÄ KAMAA

”Pitää muistaa sanoa kiitos  ihmisille, 

jotka ovat olleet sisua tärkeämpiä.”

Joskus toissa vuosikymmenellä kanssa-autoilija muotoili appivanhempieni asuttaman taloyhtiön parkkipaikalla silloisen autoni takakulman uudelleen. Asiasta oli harmia lähinnä sen hoitamisen vaivan verran: ihminen oli reilusti jättänyt yhteystietonsa pyyhkijän sulan ja tuulilasin väliin ja hänen vakuutuksensa kjorvasi seuraamukset. Vakuutusyhtiön tarkastaja kävi tutkailemassa asiaa korjaamolla ja totesi, että kun on sen verran vanha auto, tulee käyttää purkuosia. Totesin hänelle, että me oilaan varmaan itsekin siinä iässä, että tarvittaessa varaosat otetaan vainajasta. En muista, ilahtuiko tarkastaja varsinaisesti sanailustani. Auto joka tapauksessa tuli korjattua, jostain takalampun lasikin – tai eihän se lasia ole – hommattiin. Sittemmin kyseinen auto kokonaisuudessaan paalattiin keväällä 2018 vähän ennen kuin olin itse mennä aivotällin myötä paaliin.

”Helmikuussa jalkaani laitettiin Tampereen yliopistosairaalassa ruuveja ja metallilevyä, jotta kinttuni saatiin käyttökuntoon toipumisen tielle.”

Tapaus palautui mieleeni lukiessani viime viikonloppuna Aamulehdestä juttua hautaan siunaamisista. Siinä kerrottiin, että ennen krematointia ruumiista poistetaan metalliosat, sellaiset, jotka on siihen jossain vaiheessa pantu. Ne menevät kierrätykseen. Helmikuussa jalkaani laitettiin Tampereen yliopistosairaalassa ruuveja ja metallilevyä, jotta kinttuni saatiin käyttökuntoon toipumisen tielle. Kun minut sitten joskus pannaan uuniin, nämä lisävarusteet siis poistetaan ja kierrätetään. Ei niitä varmaankaan kehenkään ruuvata, mutta metallinkeräykseen menevät. Eli en minä niin hirveän paljon liioitellut silloin, kun leukailin autoani syynänneelle vakuutustarkastajalle.

”Kun minut sitten joskus pannaan uuniin, nämä lisävarusteet siis poistetaan ja kierrätetään. Ei niitä varmaankaan kehenkään ruuvata, mutta metallinkeräykseen menevät.”

Luonnon kiertokulkuun menen tietysti kuolemani jälkeen muutenkin. Toivon, että minusta ei siihen hätään löydy mitään sieluksi kutsuttua, joka pantaisiin niin iään kiertoon. Minulle riittää kyllä ihan yksi kierros tätä ihmiselämää, vaikka se aika ajoin  mukavalta on maistunutkin. Ei aina, mutta ajoittain. On sitten eri juttu, jos elämäni katsotaan tarpeelliseksi jatkua jossain muussa ulottuvuudessa kuin tämänpuoleisessa. Se on sen ajan ilo, toivottavasti ei murhe.

Onhan se mukava ajatella, että minun jalassani olleesta metallista tehdään sitten joskus jotain hyödyllistä. Hyödyttäköön se minua nyt sen aikaa, kun on tarpeen.

Tämä kevättalvi on ollut merkillinen, en edes yritä vielä syväluodata sitä sen tarkemmin. Se on kysynyt sisua, mutta opettanut myös sen, että sisu ei riitä tai kelpaa kaikkeen. Ja yksi viisaus on ehkä tässäkin kohdin se, että sankaritarinat ovat koko lailla turhia. Henkinen toipumiseni aivoverenvuodosta talvella 2018-2019 alkoi oikeastaan siitä, kun ymmärsin, ettei minun tarvitse luoda mitään sankarillista. Ei tarvitse olla sankari, joka suoriutuu. Sen sijaan pitää antaa itselleen aikaa, ymmärtää oma riippuvuus toisista ihmisistä. Oltava osa omaa yhteisöään. Pitää muistaa sanoa kiitos ihmisille, jotka ovat olleet sisua tärkeämpiä.

”Onhan se mukava ajatella, että minun jalassani olleesta metallista tehdään sitten joskus jotain hyödyllistä. Hyödyttäköön se minua nyt sen aikaa, kun on tarpeen.”