Paarlahden leveydeltä

  MAKSIIMIN JÄLKEEN   ”Kuuntelen tuulenkäyntiä talonkulmalla, kulkeeko supi pihan poikki. Muistelen sängyn narinaa hääyönä.”   Perjantaina 11.12.2020 käymme laskemassa isäni Jouni Paarlahden uurnan Tampereen Kalevankankaalla. Ilma on raaka. Mutta tekee hyvää luoda hauta umpeen. Muutama kilo ihmisestä jää krematoinnin jälkeen jäljelle ja koen itse tuhkauksen ajatuksena levolliseksi. Isääni ei kirjaimellisesti enää ole.   Jos on enemmän kuin tämä, sen tarinan kirjoittaa onneksi joku muu kuin minä.    Koruton hetki hautausmaalla kaikessa konkreettisuudessaan on hoitava.    Yhden elämän kohdalla on toteutunut se, mistä kirjoitin   viime kesänä ilmestyneessä kokoelmassani Jäminkipohjan maksiimi: ”Supi kulkee pihan poikki ja toteuttaa Jäminkipohjan maksiimin. Tie on hiljainen, odottaa.” Näin on siitä huolimatta, että viereinen Kalevantie ei ole hiljainen. Tuolla puolen aidan ihmisillä on kaikenlaista menemistä, tällä puolella väh...

HAUTAJAISTEN JÄLKEEN Elämän unelmia tyhjällä pihalla?   Marraskuun ollessa viimeisillään on tehtävä vielä yksi matka Jäminkipohjaan. Noustava mäelle, jonka jotenkin toivoisin jättävän minut jo rauhaan. Yksi syy siellä käyntiin on tarkistaa, että kaikki on kunnossa, ei kaatunutta puuta saunan katolla tai muuta sellaista. Toinen syy on epäilemättä isäni Jouni Paarlahden   kuolema ja juuri vietetyt hautajaiset. Hautajaisten viettäminen tekee tunnetusti tilaa ihmisen päähän asioiden käsittelemiselle. ”Suren sitä, mitä olen menettänyt, mutta myös sitä, mikä ei ole koskaan toteutunut.” Isän kuolema on käynnistänyt minussa prosesseja, pyöräyttänyt liikkeeseen sellaisiakin pyöriä, joiden olemassa olemisesta minulla on ollut vain kalpoinen aavistus. Suru on monikasvoinen ja jotenkin haltuun ottamista karttava käsite. Suren sitä, mitä olen menettänyt, mutta myös sitä, mikä ei ole koskaan toteutunut.   Ryteikköinen, epäselvä. Elämä on välillä ryteikköinen ja epäselvä ...

  MARRASKUUN PUNNERRUS ” Leveys- ja pituuspiirit pitävät edelleen kutinsa, mutta yhden punnertajan ei tarvitse enää revetä mihinkään suuntaan. ” Alkaa marraskuun punnerrus. En tarkoita  epätieteellisin menetelmin tuttavapiirissäni yleiseksi havaitsemaani menossa olevan kalenterikuukauden synkkyyden noitumista alimpaan kattilaan. Ahteeni korkeuskäyrä kuvaa muuta. Edessä olevalla viikolla toimitan kaksi hautaan siunaamista. Keskiviikkona olemme  yhden omaisen ja muutaman tilanteeseen muuten liittyvän henkilön kanssa sattamassa ihmistä, jota en  ehtinyt tulla tämän elämän nimiin  tuntemaan.  Lauantaina saattelemme noin kolmenkymmenen ihmisen joukolla hautaan isäni. Samaa puhetta en voi käyttää. ” Olen sillä tavalla vanhan liiton pappi, että virkani ei näyttäydy minulle suoritteina, vaan olemisena.” Olen käynyt hiljattain pari keskustelua siitä, siunaanko oman isäni hautaan. Ensimmäiseksi puin  asiaa isäni puolison kanssa, kun hän tiedust...

  HE OTTAVAT OSAA "En ole keksinyt elämää, miksi minun pitäisi keksiä ikiomat tavat, joilla sen tuomia menetyksiä kestää, ja joilla  otamme  toisiamme  näissä kohdin huomioon."   Sain työtovereiltani Tampereen seurakuntien sairaalasielunhoidossa ja kehitysvammaistyössä kukkia ja kortin. Syynä oli isäni äskettäinen kuolema. ”Lämmin osanottomme!” Niin korttiin on kirjoitettu. Isäni oli kasvitieteilijä, mutta en ole itse ollut koskaan kovin kukkien perään. Totesin joskus, että tuntemukseni kasveista rajoittuu siihen, että tiedän kuusen ja voikukan ja kuusten suhteen homma menee epävarmaksi, jos pitää tunnistaa lajikkeita. Sittemmin olen oppinut, että myös voikukkia on ties kuinka montaa laatua. Ei se ole niin yksinkertaista. Mutta nyt siis sain kukkia. Sain  myös tuon mainitun kortin lämpimän osanoton ilmauksineen.   He ottavat osaa Osallistuin hiljattain sosiaalisessa mediassa keskusteluun, jossa puitiin sitä, onko otan osaa sovelias ilmais...

  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en o...

  PYHÄIN PÄIVÄ ”Joku vanha rovasti vertasi sitä kerran ojan kaivamiseen.”   Keskiviikkona 28.10. täyttyi 33. vuoteni luterilaisena pappina. En juhlinut, kun siinä ei minusta oikein ollut mitään juhlimista. Mutta kirkko on urhoollisesti kestänyt nuo vuodet kanssani. Tosin laitos on rapistunut ja natissut aika tavalla. Niin minäkin. Vuonna 1987 oli samat viikonpäivät kuin nyt. Silloinkin lokakuun viimeinen oli pyhäinpäivä. 31.10.1987 on sikäli merkityksellinen sinänsä vähäisessä ja ihmiskuntaa kokonaisuudessaan vähän ylösrakentavassa henkilöhistoriassani, että toimitin tuolloin ensimmäisen kerran ehtoollismessun Maskun kirkossa. Tuohon aikaan ei ollut mahdollista käyttää maallikkoja avustajina ehtoollisen jakamisessa, joten kun esimieheni joutui lääninrovastina olemaan vihkimässä hautausmaan laajennusta toisessa seurakunnassa, jaoin ehtoollista yksin. Joku vanha rovasti vertasi sitä kerran ojan kaivamiseen. Olen kaivanut melko vähän ojia, mutta ainoana pappina ehtoollise...

  MURRON JÄLKEEN   ”Tehdyn miettiminen saa minut näyttämään mustavalkoiselta.”   Viime päivien uutinen rikollisesta murtautumisesta terapia-asiakkaitten arkaluontoisiin tietoihin on ollut vavahduttava. Tiedän, että en voi tietää, miltä sen kohteeksi joutuneesta ihmisestä tuntuu. Kuuntelen, jos joku haluaa asiasta kanssani puhua. Jonkin kalpean aavistuksen uskon tavoittavani, kun muistelen syksyä 2018, jolloin olin hajalle ammuttuna aivotapahtuman jäljiltä. Toimintakykyni oli säilynyt kutakuinkin ennallaan, mutta pääni sisällä suuri osa asioista oli vinksin vonksin. Olin äärimmäisen haavoittuvainen sen suhteen, mitä ympärilläni tapahtui, mistä ja miten puhuttiin. Joinkin kohdin olen sitä vieläkin.   ”Ei sellaiseen voi kuin yksinkertaisesti sanoa, että voi saatana.”   Tuolloin(kin), toissa syksynä, liikkeellä oli kaikenlaisia hämärähankkeita. Tuli muun muassa näitä sähköposteja, joissa joku uhkasi lähettää arkaluonteista videokuvaa tuttavilleni ja ties mit...