MAKSIIMIN JÄLKEEN ”Kuuntelen tuulenkäyntiä talonkulmalla, kulkeeko supi pihan poikki. Muistelen sängyn narinaa hääyönä.” Perjantaina 11.12.2020 käymme laskemassa isäni Jouni Paarlahden uurnan Tampereen Kalevankankaalla. Ilma on raaka. Mutta tekee hyvää luoda hauta umpeen. Muutama kilo ihmisestä jää krematoinnin jälkeen jäljelle ja koen itse tuhkauksen ajatuksena levolliseksi. Isääni ei kirjaimellisesti enää ole. Jos on enemmän kuin tämä, sen tarinan kirjoittaa onneksi joku muu kuin minä. Koruton hetki hautausmaalla kaikessa konkreettisuudessaan on hoitava. Yhden elämän kohdalla on toteutunut se, mistä kirjoitin viime kesänä ilmestyneessä kokoelmassani Jäminkipohjan maksiimi: ”Supi kulkee pihan poikki ja toteuttaa Jäminkipohjan maksiimin. Tie on hiljainen, odottaa.” Näin on siitä huolimatta, että viereinen Kalevantie ei ole hiljainen. Tuolla puolen aidan ihmisillä on kaikenlaista menemistä, tällä puolella vähemmän. Läheinen Kiinanmuuri katselee tätä ka