Paarlahden leveydeltä

  KOHTI KADOTUSTA: ylävesien marginaalikirjailijan tämän vuoden tekstit  ovat tässä   Päätän vuoden 2021 Paarlahden leveydeltä tähän. Matka jatkuu kohti kadotusta. Malta, valaisen asiaa vähän edempänä. Tästä vuodesta piti tulla kirjallisen puuhailun osalta välivuosi. Lähdin siihen sen verran alhaisessa vireessä, että en oikein uskonut vuoden tuottavan kummempaa. Oloani painoi vähän ylimääräisesti ansiotyöhöni liittyneen työaikakysymyksen oleminen ns. vaiheessa. Se asia meni hyvin, koska minulla on hyvä työnantaja, ja hyvin meni lopulta koko vuosi myös ylävesien marginaalikirjailijan näkökulmasta. ”Dialogin käyminen edesmenneen kanssa on välillä voimia vievää: vastaukset ovat kovin viitteellisiä.” Huhtikuussa ilmestyi toimittamani nide Aurinkokello viisi: tietokirjailijan koottuja runoja . Julkaisin sen BoD:n kautta. Onnistuin junailemaan hankkeen talouspuolen niin, että kirja on tuottanut minulle jopa jokusia lantteja voittoa. Tämä tosin tarkoittaa, että omalle työlle ei o

  ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ,  SUOMEN TASAVALLASSA Vietän itsenäisyyspäivää Suomen tasavallassa. Maassa, jossa kulkee hitaita junia ja niissä miehiä, jotka puhuvat vaimeaan ääneen ja vakavasti. Kuulevat ympäriltään sen, mitä ei voi olla kuulematta, mutta eivät halua seota tai puuttua. Heillä ei ole tilillään suuria kupruja ja heidän sankaritekonsa ovat niitä, joihin tavallinen ihminen toivoo joskus yltävänsä voidakseen niitä joskus muistella, ja joista voi puhua kavereitten kesken harvaan asutussa junassa. Niin he rakentavat tätä maata, tasavallan renkimiehet. Niin he rakastavat tätä maata. Heidän jälkeensä jatkavat toiset, jotka kirjaavat omat muistettavansa ja juna kirskahtelee myös huomenna asemalle. Niin on tämä maa ja kansa.   Hyvää juhlapäivää, maa ja sen kulkijat!   Oheinen runo on julkaistu novellikokoelmaani Radan varrella Waterloo: kertomuksia elämän karheilta pinnoilta (Kustantako Helmivyö 2018) sisältyvässä tekstisarjassa Pastori Niemisen runot.   Hitaassa junassa  

  ISÄNPÄIVÄÄ YLÄVESILLÄ ”Kaksi kolmesta lapsestani käy, siinä menot.” Päätän sairaalapapin kuvitteellisen lauantaipäivän Tampereella niin, että pääsen nousemaan 22.07 lähtevään Jyväskylän junaan. Aloitan vetäytymisen isänpäivän viettoon ylävesillä. Sieltä kajastavaan Mäntän valoon. Mäntän valo   Takana on päivä, jonka mittaan olen oleksinut työpaikallani tai työhön sisältyvillä matkoilla 14 tuntia. Niistä aktiiviseksi työajaksi kirjattaisiin kahdeksan tuntia, jos aktiivista työaikaa kohdallani tässä kohdin merkittäisiin johonkin. Ihan savotta. Päivän tunnekuorma seuraa minua myöhäisiin tunteihin. Ihmisten elämään sattuvat katastrofit kaikuvat niin myös paatuneen ammattilaisen mietteisiin. Karisevat sitten sieltä pois, toivon. Ja onhan päivään sisältynyt myös paljon mukavaa – olen saanut istua mustan auton takapenkillä ja matkustaa ratikalla. ”Tunnen omani ja osaan jäädä Vilppulaan.” Illallinen junamatka ylävesille osoittaa taas todeksi sen, että elämä on Haapamäen rata. Joki

  MARRASKUU, SIELUN TILA   ”Ihmisen pyrkimyksillä onneen on taas pyyhitty lattioita.”       Viittailen otsikossa itseeni tai oikeammin kirjallisiin aikaansaannoksiini. Runokokoelmani Vilppula, sielun tila: 571 neliökilometriä koillista leveyttä ilmestyi vuonna 2001. Siitä on kaksikymmentä vuotta. Kaikesta alkaa olla kauan.   ” Oriveden jälkeen mennään lujaa ja tasaisesti.”   Nyt on marraskuu 2021. Sielu hakee yhä tilaansa. Saan perjantaina pikakomennuksen jatkaa työviikkoani ylimääräisellä päivällä olemalla   Tampereen seurakuntien päivystävä sairaalapastori lauantaina kello 8-22. Tämä merkitsee ruhon roudaamista aamujunalla kotipitäjästä Tammerkosken kylään. Aamu on sumuinen ja junan odottaminen Vilppulan aseman raiteelle kaksi tuntuu ylellisyydeltä. Ei tarvitsisi tiirailla metsästä tielle pyrkiviä eläimiä eikä olla porkkanantarkkana muiden seassa. Murhakin ehtisi ratketa ennen määränpäähän saapumista. Nytkähdämme liikkeelle, Haapamäen rata vetää, enkä kulje yksin. Oriv

  TÄSSÄ IÄSSÄ Jouni Paarlahti: Pihkan tuoksu ja toukat ja kesä: viisi laulua elämänpuusta. Toim. Teemu Paarlahti (BoD 2018). On elämä ja VR ja Haapamäen rata. Valssattu tie ja hautausmaa. Painan pääni iltamyöhään. Yllä oleva teksti on ylijäämävarastostani kirjan Lääkäri pukeutuu Pravdaan: näkyjä Haapamäen radalta (Nysalor-kustannus 2021) jäljiltä. Isäni  vuonna 2018 ilmestynyttä sävellyskokoelmaakin minä kerran kuljetin junassa, kun ostin yhden kappaleen sitä erästä tuttavaani varten  kirjakaupasta Hämeenkadun varresta. Tekstistä päätellen juna on ollut H429 klo 22.07 Tampereelta Jyväskylään. ”Teki levollisen olon aamiaispöydässä todeta, että H427 rullasi karttasovelluksen mukaan parhaillaan valssattua tietä kohti Tamperetta 98 km/h.” Teksti ei päätynyt kirjaani, mutta kyllä se jytää ihan kelvollisesti. On elämä: täytin eilen 58 vuotta ja tämäkin päivä valkeni. Tai ainakin kello ennätti kahdeksaan ja siitä eteenpäin. VR ja Haapamäen rata ovat nekin edelleen olemassa: tottu

  KUN RADAN NÄYT OVAT TOTTA Katsotaan, sanoi lääkäri  ja pukeutui Pravdaan  eli  sirpaleita erään kirjan  matkan varrelta   Syyskuun raskaus vaihtuu lokakuun keveyteen. Kirjani Lääkäri pukeutuu Pravdaan: näkyjä Haapamäen radalla (Nysalor-kustannus) ilmestyi. Jännitys säilyi loppuun asti – ehtisikö se kustantajan matkaan Turun kirjamessuille. Ehti. Siellä se nyt on, totta kai muutenkin  myynnissä siellä, missä kirjoja myydään. Muutamaan kirjastoonkin se on jo kulkeutumassa ja onpa joku hurjapää ehtinyt sen  varatakin. Ei hullumpaa.   Ei ihan Iisakin kirkko Lääkäri pukeutuu Pravdan esittelytyksissä sanotaan: ” Teemu Paarlahti on kulkenut sitä kymmeniätuhansia kilometrejä Vilppulan ja Tampereen väliä. Töihin ja kotiin. Elänyt vuorokausikaupalla kiskobussissa. Lukenut, ajatellut elämää ja kuolemaa edestakaisin. Nähnyt radan näkyjä. Näissä kirjoituksissa tekijä valehtelee häpeämättömästi totuuden. Haapamäen rata on elämänsuoni, epätoivo ja melkein kaikkea siltä väliltä. ” E

  MAD MOON RISING  " En olisi voinut saada enempää."   ”Päivä avautuu horisonttiin jatkuva lohduttomuus. Syntymä ja kuolema, nämä hetket seurana sanat, joiden sekaan pakenen.   Jätän tähän ajatuksen ja lähden katteleen Seinäjoen junaa.”   Vaikka muuta toivon, mieli palailee edelleen menneeseen. Niin tapahtuu, kun kalenterista käännetään esille syyskuu. Mad moon rising. ”Minulla ei ole hätää.” Tuo mennyt on syksy 2018 ja silloin minussa tapahtunut aivoverenvuoto. Nuo päivät ja niitä seuranneet ajat vainoavat minua edelleen syyskuussa. Vuosipäivät ovat monelle meikäläiselle vaikeita. Viime vuonna tämä aika oli helpompi kuin toissakertainen ja niinpä luotan, että tänä vuonna helpottaa edelleen. Joskus elämä vain on  työväentalon sali, jossa ensimmäisen kappaleen kaiku tulee tanssiorkesterin korviin siinä vaiheessa, kun vedetään kolmatta biisiä. Rationaalistahan tässä syksyolotilassani on vähän. Pääni vain on asettunut   niin, että siellä, missä pitäisi

  EMULASSOON! " Ja kaipaamme ehkä itse kukin omaa muumilaaksoamme, sen tiettyä ajattomuutta. " Sain kesällä 2001 mojovan flunssan, joka otti vauhtia kun olin esiintymässä Tampereen Taiteiden yössä. Kiduin kolmatta viikkoa kesälomastani puolikuntoisena. Vaimoni oli huolissaan – siinä vaiheessa, kun rupesin seuraamaan päivittäin televisioista Onnenpyörää. Olen nyt syyskuun alkajaisiksi joutunut pitkästä aikaa taudin kierrokseen ja puolikuntoisen kirjoihin. Juon kahvia ja teen vähän etätöitä, siinä tärkeimmät. No eivät sentään: en ole kaivanut esille vanhoja Onnenpyöriä, mutta aloitin C Morella katsottavana olevan Muumilaakson tarinoita ensijaksosta. Vaimoni ei anakaan vielä ole ollut huolissaan. Emulassoon! C Moren Muumilaakson tarinoissa on toiset ääninäyttelijät kuin 1990-luvun sarjassa, mutta tunnelman tunnistaa samaksi. Tunnuslaulut ovat yhtä tenhoavia kuin silloin. Muistan jaksojen juonet aika lailla kaikki, sen verran moneen kertaan ne meidän huushollissa aiko

  ENNEN SULKEMISTA: KOLME RUNOA   On elokuu. Elän ympärilläni leijuvasta loppukesän tunnelmasta.  Vähän ennen sulkemista.   Elokuussa 2018 menin työviikonlopun viime hetkillä ostoksille Tampereen Koivistonkylän Prismaan – tai EKA se on edelleen oikeasti. Väkeä oli liikkeellä vähän ja sateen jäljiltä mustanpuhuvalla pysäköintialueella autoja harvassa. Minulla oli tuolloin keltainen Audi ja jokin magneetti kutsui minut paikoittamaan sen niin, että viereisessä ruudussa oli piha-alueen ainoa toinen keltainen auto. Ajattelin, että olkoot siinä nuo kaksi marjaa, tai aurinkoa. Tuosta iltahetkestä muotoutui runo Matti Kivilahden, Marjatta Norojärven ja Tomi Voroninin kanssa tekeillä olleeseen yhteiskokoelmaan Seudut, maat. Kirja on myyty loppuun, mutta laitan runon tähän.   Keltaiset autot, vähän aikaa flirttietäisyydellä marketin pihalla rakastuneet auringot sateesta tummassa avaruudessa Slaviankan jäähyväiset   nämä hetket elokuussa ennen sulkemista.   Eletti

  ELOKUU, MAANANTAI JA VALTIONRAUTATIET   ”Tänään iloitsen joka tapauksessa tästä maanantaista ja siitä, että elämä on täynnä mahdollisuuksia epäonnistua ja suorastaan munata itsensä.”   ”Nyt on elokuu ja minä olen viljaa”, lauloi Juice Leskinen (1950-2006) vuonna 1975  Syksyn sävelessä .   Petteri Salminen (1955-1985), s uuri musiikkimies Ruoveden Kekkoselta,  soitti sähkökitaraa. Ja tosiaan: päivän tärkeä tehtävä on kääntää töissä seinäkalenterista uusi lehti esille. Sen kuvassa kukka, jonka nimestä minulla ei ole mitään käsitystä, hehkuu keltaista. D-duuri. Totesimme tuttavani kanssa juhannuksen jälkeen, että alkaa helpottaa. Totisesti alkoi. Marraskuu on tulossa, sitä ennen tuo jollain tavalla pahaenteisen tuntuinen loppukesä lehmänhenkäyksineen. Itseni kaltaisille on enemmän tilaa kuin vielä hetki sitten.   Ja on maanantai. ”Vilkaisu vuoden 1963 almanakkaan vahvistaa, että olen syntynyt maanantaina.” Facebookissa käytiin keskustelua eräästä televisiotuotannosta. S