MAKSIIMIN JÄLKEEN

 

”Kuuntelen tuulenkäyntiä talonkulmalla,

kulkeeko supi pihan poikki.

Muistelen sängyn narinaa hääyönä.”

 Perjantaina 11.12.2020 käymme laskemassa isäni Jouni Paarlahden uurnan Tampereen Kalevankankaalla. Ilma on raaka. Mutta tekee hyvää luoda hauta umpeen. Muutama kilo ihmisestä jää krematoinnin jälkeen jäljelle ja koen itse tuhkauksen ajatuksena levolliseksi. Isääni ei kirjaimellisesti enää ole.  Jos on enemmän kuin tämä, sen tarinan kirjoittaa onneksi joku muu kuin minä.   Koruton hetki hautausmaalla kaikessa konkreettisuudessaan on hoitava.   Yhden elämän kohdalla on toteutunut se, mistä kirjoitin  viime kesänä ilmestyneessä kokoelmassani Jäminkipohjan maksiimi:

”Supi kulkee pihan poikki

ja toteuttaa Jäminkipohjan maksiimin.

Tie on hiljainen, odottaa.”

Näin on siitä huolimatta, että viereinen Kalevantie ei ole hiljainen. Tuolla puolen aidan ihmisillä on kaikenlaista menemistä, tällä puolella vähemmän. Läheinen Kiinanmuuri katselee tätä kaikkea lukuisien ikkunoittensa silmillä.

”Kuolema ei tunnu olevan läsnä myöskään Kalevankankaalla laskiessamme isäni uurnaa maahan. Elämän rajallisuus on, mutta siinä on kyse eri asiasta.”

Rimma Erkko kirjoittaa yhdessä Artemis Kelosaaren kanssa laatimassaan teoksessa Aaveiden Tampere – Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta (Haamu 2020): ”Tuskin missään ihminen on konkreettisesti yhtä lähellä kuolemaa kuin hautausmaalla.” Kirja on mielenkiintoinen, mutta tästä siteeraamastani ajatuksesta en saa kiinni niin millään. Oma kokemukseni kuoleman lähellä olemisesta ei liity mitenkään hautausmaahan, eivät myöskään työtilanteet, joissa olen jonkun ihmisen kanssa jakanut tähän liittyviä ajatuksia. Kuolema ei tunnu olevan seuranamme myöskään Kalevankankaalla laskiessamme isäni uurnaa maahan. Elämän rajallisuus on, mutta siinä on kyse eri asiasta. Ja kyllähän kuolema on ollut puuhakkaana minunkin kropassani hamasta syntymästä. Seurustelen sen kanssa niin pitkään kuin trumppaan tällä pallolla.

Maksiimin jälkeen. Kalevankangas 11.12.2020

Rajallisuus siis on läsnä, ja maksiimi. Elämän tarkoituksesta voi jokainen olla sitä mieltä kuin on, itse näen sen yksinkertaisesti siinä, että elämä on tarkoitettu elettäväksi. Yksinkertaisuudessaan tämä on jollain tavalla vaikea ymmärtää.  Supikoira elää, ihminen miettii syntymäänsä, kuolemaansa ja kaikenlaisia syviä syntyjä. Mutta uskallan väittää, että yksi keskeinen kehitystehtäväni vuosien mittaan on oivaltaa elämän tarkoituksen yksinkertaisuus. Ja se, että tarkoitus on ollut juuri kaikessa siinä, minkä olen elänyt. Yhtä hyvin sängyn narinassa hääyönä kuin lähiomaisen uurnan laskemisessa hautaan. Tarkoitus ja merkitys.

Jäminkipohjan maksiimin kirjallisista juurimuhkuroista löytyy Boris Pasternakin runo Hamlet (suom. Arvo Turtiainen), jonka viimeisellä rivillä lukee: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.”  Aina ei voi, mutta ehkä lopulta pitäisi.

”Menen niin kuin supi nurmikon poikki ja pyrin omalta osaltani toteuttamaan Jäminkipohjan maksiimia.”

Viivyn hetken isäni haudalla, lähden sitten pikkuhiljaa ylävesille. Ajatus on hetken menneessä. Vuosi kulkee lopulleen sikäli tummasävyisenä, että lähihetket ovat tuoneet lähipiiriini isäni kuoleman lisäksi anoppini äskettäisen poismenon. Koronasta ja kaikesta huolimatta päättyvä vuosi on ollut minulle kevyempi kuin edellinen, sillä syksyn 2018 aivovuodon henkinen jälkijäristely on ollut asettumaan päin. Olen joidenkin asioiden suhteen eri tavalla viritetty kuin ennen, mutta tätä pelataan niillä korteilla, jotka kouran pohjassa ovat. Sitten siirrän mietteet tulevaan. Kun vuosi 2021 alkaa, koitan ajatella, että tuossa on pelto ja nyt minä lähden lyllertämään siitä yli. Menen niin kuin supi nurmikon poikki ja pyrin omalta osaltani toteuttamaan Jäminkipohjan maksiimia. Lopullisesti se toteutuu sitten, kun minusta on jäljellä jokunen litran mitallinen tuhkaa, maassa rauha.

Tämä on vuoden viimeinen teksti Paarlahden leveydellä. Palaan tammikuussa toivon mukaan iloisemmin aihein.  Nyt hyvän joulun ja uudenvuoden toivotus  jokaiselle!

 

Runositaatit Teemu Paarlahden kokoelmasta Jäminkipohjan maksiimi  (BoD 2020).