MAKSIIMIN JÄLKEEN
”Kuuntelen tuulenkäyntiä
talonkulmalla,
kulkeeko supi pihan
poikki.
Muistelen sängyn narinaa hääyönä.”
”Supi kulkee pihan poikki
ja toteuttaa Jäminkipohjan
maksiimin.
Tie on hiljainen, odottaa.”
Näin on siitä huolimatta, että
viereinen Kalevantie ei ole hiljainen. Tuolla puolen aidan ihmisillä on
kaikenlaista menemistä, tällä puolella vähemmän. Läheinen Kiinanmuuri katselee
tätä kaikkea lukuisien ikkunoittensa silmillä.
”Kuolema ei tunnu olevan
läsnä myöskään Kalevankankaalla laskiessamme isäni uurnaa maahan. Elämän
rajallisuus on, mutta siinä on kyse eri asiasta.”
Rimma Erkko
kirjoittaa yhdessä Artemis Kelosaaren kanssa laatimassaan teoksessa Aaveiden
Tampere – Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta (Haamu 2020): ”Tuskin
missään ihminen on konkreettisesti yhtä lähellä kuolemaa kuin hautausmaalla.”
Kirja on mielenkiintoinen, mutta tästä siteeraamastani ajatuksesta en saa
kiinni niin millään. Oma kokemukseni kuoleman lähellä olemisesta ei liity mitenkään
hautausmaahan, eivät myöskään työtilanteet, joissa olen jonkun ihmisen kanssa
jakanut tähän liittyviä ajatuksia. Kuolema ei tunnu olevan seuranamme myöskään
Kalevankankaalla laskiessamme isäni uurnaa maahan. Elämän rajallisuus on, mutta
siinä on kyse eri asiasta. Ja kyllähän kuolema on ollut puuhakkaana minunkin kropassani
hamasta syntymästä. Seurustelen sen kanssa niin pitkään kuin trumppaan
tällä pallolla.
Rajallisuus siis on läsnä, ja maksiimi. Elämän tarkoituksesta voi jokainen olla sitä mieltä kuin on, itse näen sen yksinkertaisesti siinä, että elämä on tarkoitettu elettäväksi. Yksinkertaisuudessaan tämä on jollain tavalla vaikea ymmärtää. Supikoira elää, ihminen miettii syntymäänsä, kuolemaansa ja kaikenlaisia syviä syntyjä. Mutta uskallan väittää, että yksi keskeinen kehitystehtäväni vuosien mittaan on oivaltaa elämän tarkoituksen yksinkertaisuus. Ja se, että tarkoitus on ollut juuri kaikessa siinä, minkä olen elänyt. Yhtä hyvin sängyn narinassa hääyönä kuin lähiomaisen uurnan laskemisessa hautaan. Tarkoitus ja merkitys.
Jäminkipohjan maksiimin kirjallisista
juurimuhkuroista löytyy Boris Pasternakin runo Hamlet (suom. Arvo
Turtiainen), jonka viimeisellä rivillä lukee: ”Ei elämää kuin peltoa voi
ylittää.” Aina ei voi, mutta ehkä
lopulta pitäisi.
”Menen niin kuin supi
nurmikon poikki ja pyrin omalta osaltani toteuttamaan Jäminkipohjan maksiimia.”
Viivyn hetken isäni haudalla,
lähden sitten pikkuhiljaa ylävesille. Ajatus on hetken menneessä. Vuosi kulkee lopulleen sikäli tummasävyisenä, että lähihetket ovat tuoneet lähipiiriini isäni kuoleman lisäksi anoppini äskettäisen poismenon. Koronasta ja kaikesta huolimatta päättyvä vuosi on ollut minulle kevyempi kuin edellinen, sillä syksyn 2018 aivovuodon henkinen jälkijäristely on ollut asettumaan päin. Olen joidenkin asioiden suhteen eri tavalla viritetty kuin ennen, mutta tätä pelataan niillä korteilla, jotka kouran pohjassa ovat. Sitten siirrän mietteet tulevaan. Kun
vuosi 2021 alkaa, koitan ajatella, että tuossa on pelto ja nyt minä lähden lyllertämään siitä yli. Menen niin kuin supi nurmikon poikki ja pyrin omalta
osaltani toteuttamaan Jäminkipohjan maksiimia. Lopullisesti se toteutuu sitten,
kun minusta on jäljellä jokunen litran mitallinen tuhkaa, maassa rauha.
Tämä on vuoden viimeinen teksti Paarlahden leveydellä. Palaan tammikuussa toivon mukaan iloisemmin aihein. Nyt hyvän joulun ja uudenvuoden toivotus jokaiselle!
Runositaatit Teemu Paarlahden
kokoelmasta Jäminkipohjan maksiimi (BoD 2020).
Kommentit
Lähetä kommentti