Paarlahden leveydeltä

KIPEÄNÄ KIRJASTA ”Jaha. Nyt on se hetki.” On syöty. Vaari on noussut pöydästä ja istahtanut kamarin tuoliin. Käteen on ilmestynyt tupakka-aski ja kasvoille leviämässä tyytyväinen ilme. ”Jaha. Nyt on se hetki.” Tämä tarkoittaa, että kohta palaa.   Muistikuvani on 1970-luvulta, sen jälkeen, kun isoisäni oli saanut ensimmäisen lievän sydäninfarktinsa. Lääkäri oli pitänyt armottomalle tupakkamiehelle kovat luvut, mutta ymmärtänyt, ettei vanhaa dinosaurusta opeteta aivan uusille tempuille. Lupa oli hellinnyt neljään savukkeeseen päivässä. Tarina ei kerro, kuinka hyvin suvun patriarkka sai pidettyä ohjeesta kiinni. Toisen kohtauksen jälkeen hän ei enää noussut siitä, mihin sillä kertaa oli istahtanut. Muistikuva palautuu mieleeni nyt, kun olen vähän päästäni pyörällä ja kirjasta kipeänä. Urakoin nimittäin juuri loppuun 120-sivuisen kirjahankkeen, joka on ollut meneillään vuodenvaihteen molemmin puolin. Sukuni sanoja neljässä polvessa. Myös vaarini on mukana.   Jos ol

HEVOSVOIMIA ”Pankkia ei voi ryöstää ilman keikkakuskia. Puhaltajaa tarvitaan aina.” ”Hevonen on lännenfiktion keskeinen hahmo. Intiaaneja tai pankkirosvojakaan ei länkkärissä tarvitse olla, mutta ilman hevosta ei pärjätä.” Näin kirjoittaa Juri Nummelin tammikuussa e-kirjana julkaistuun pikkuteokseen Törky on ihanaa: Kirjoituksia alakulttuurista (Books On Demand 2016) sisältyvässä, alun perin kulttuurilehti Kaltiossa ilmestyneessä kolumnissa Hevoset ja länkkärien syvä rauha. Nummelin jos kuka tuntee genren ja kun hän mainitsee tietävänsä tasan yhden hevosettoman länkkärin, olen taipuvainen uskomaan tämän todeksi. Se yksi ja ainut on Spede Pasasen Hirttämättömät vuodelta 1971! Ei länkkäriä ilman hevosta – entä hevo nen ilman länkkäriä? Varmasti, mutta katsojan silmä suuntautuu omien mielenkerrostumien mukaan. Kun kävin viime viikonloppuna tervehtimässä muuatta vajaan vuoden ikäsitä oria, huomasin odottavani, milloin pihaton poikki astelee Clint Eastwoo