Paarlahden leveydeltä

NYT PAIKALLA ON AATOS ”Seurakuntatalo on tuiki tavallinen kapistus suomalaisessa kirkonkylässä. Samalla se on paikka, johon ihmiset tulevat ilojensa ja surujensa kanssa.” Ruoveden seurakuntatalo joulukuussa 1976. Olemme saatelleen vaarin eli isäni isän kirkkomaahan ja tulleet sen päälle muistotilaisuuteen. Olen 13-vuotias ja kuolema on kulkenut oikeastaan ensimmäisen kerran lähipiirissäni niin, että olen ymmärtänyt siitä jotakin. Äidinäiti on kuollut jo vuoden 1967 alkupäivinä, mutta hänen hautajaistensa aikaan olen ollut vielä liian pieni, että tapahtumasta jäisi muistiini jäljitettäviä merkkejä.  Tai ymmärsin ja ymmärsin. Myöhemmin oivalsin, että olisin tarvinnut jonkun aikuisen opettamaan, miten surraan. Ei keskenkasvuinen sitä voi kylmiltään osata. Kun ei tavoita sitä, mitä kuvittelee, että pitäisi tavoittaa. Kun moni muukin tunteminen elämässä on hakusessa. Ehkä juuri siksi tai siitä huolimatta moni tuon päivän yksityiskohta on piirtynyt mieleeni vahvasti. Tuo l

TURHA OTTAA TAKKIINSA   ”Tämä ostosmatka ei väiky kovinkaan vahvasti maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. Minun mieleeni se kuitenkin palauttaa sen, että markkinataloudessa ei ole kysymys pohjimmiltaan asiakkaiden palvelemisesta, vaan voiton tekemisestä.” Vaimoni on Tex Willerin ystävä. Niinpä päätin huhtikuun puolessa ilahduttaa häntä tuomalla kaupunkimatkalta tuliaisena uusimman Kronikka-sarjan niteen. Sellainen olikin telineessä heti ensimmäisessä lehtipisteessä, johon poikkesin. Ehdin innostua – sattuipa hyvin, kun yksi kappale oli jäljellä! Tarkempi tarkastelu tuotti kuitenkin pettymyksen, sillä kirjan takakansi oli tärvääntynyt. Kysyin kassalta, voisiko hän myydä sen minulle alennettuun hintaan. Ei voinut. ” Meillä ei ole lupaa siihen, kun siitä saadaan täysi hyvitys, kun se palautetaan.” Liiketaloudellisesti ymmärrettävää. Olisin varmaankin voinut ostaa tuotteen täydellä maksulla, mutta kun en periaatteessa hanki vikaantunutta tav