Paarlahden leveydeltä

PYHÄAAMUN RAUHA, DIXIE ROCK Sunnuntai. Olen mennyt kesästä ja kuumasta huolimatta kohtalaisen aikaisin levolle. Normaalit ihmiset eivät liiku klo 24-6 , totesi kotikaupunkini virkamies muutama vuosi sitten, kun haettiin perusteita sammuttaa kylän katuvalot yön tunneiksi. Olen tainnut kyllä rikkoa tätä normia aivan äskettäin. Luultavasti olen pyöriskellyt unissani ja muistelen käyneeni aamuyöllä kusella. ”Kirkonkellot. Yleensä ne eivät kuulu meille asti. Nyt kuuluvat. Suomi on hissukseen kiinni ja ikkuna auki.” Mutta asiaan. Herään oikeasti kello yhdeksän. Korvissani soi. Kirkonkellot. Yleensä ne eivät kuulu meille asti. Nyt kuuluvat. Suomi on hissukseen kiinni ja ikkuna auki. Kuuntelen kumahduksia. Tuttuja ovat. Muistuttelevat ihmisiä, että kirkonmenot alkavat tunnin päästä. Annan niiden soida, eivätkä ne minun antamisiani tietenkään kysykään. Annan itseni pysyä vaakatasossa mahapuoli taivaaseen päin. Huomaan kaivavani liki huomaamattomasti jotakin perus

ON ONNELLISTA Kävin ristiäisissä vanhalla kotipaikkakunnallani. Maisema oli muuttunut kovasti sitten edellisen käyntini, mutta kone ohjasi minut sujuvasti oikean talon kulmalle. Ennen vanhaan kaikki ei ollut paremmin. ”Sairaalapapille tekee hyvää olla joskus tilanteissa, joiden lähtökohtana ei ole jokin ongelma tai peräti katastrofi. Kun on ihan reilua iloa. Että muistaa, että elämä ei ihan kaiken aikaa kuseta jakamatta pottia.” Toimitimme kasteen ulkosalla lauantai-iltapäivän lämmössä.  Ihastelimme lasta, lauloimme Suojelusenkelin ja hienoja sanoja Luojan töitten ainutlaatuisuudesta. En puhu omista jorinoistani.    Tämän päälle söimme ja kahvittelimme. Puhuimme jalkapallosta, musiikista, kesän kuumuudesta ja monesta muusta. Elämän hyvyys oli läsnä.  Pappi juo nyt kahvia ja antaa ajan kulua. En kuullut kenenkään siteeraavan Hectorin sanoja siitä, miten pappi sai taas kahvia juodakseen . Sen sijaan vaihdoimme talon isännän kanssa muutaman ajatukse