Paarlahden leveydeltä

KUN KELLO KÄY VIITTÄ LUKENEN JUNASSA       Parin viikon loma on takana. Nyt saa taas lukea junassa. Kuljen arkipäivisin työmatkani junalla Vilppulasta Tampereelle. Ylellistä: kaksi tuntia päivässä aikaa lukea rauhassa kirjaa. Joskus enemmänkin, kun hitaasti puksutteleva tavarajuna panee kiskobussin odottelemaan itseään Oriveden tai Juupajoen asemalla. Vanhalla Pohjanmaan radalla on vain yksi kiskopari.   Tänä aamuna luin kolmisenkymmentä sivua Pierre Lamaitren romaania Irène (suom. Sirkka Aulanko , Minerva Kustannus 2016). Sen keskeushenkilönä hääräilee alle puolitoistametrinen ylikomisario Camille Verhoeven. Lamaitre kirjoittaa hyvin ja omaperäisesti - hänen teoksensa ovat hyvä rinnakkaistodellisuus pohjoismaiselle kansankotijännitykselle.   En tee töitä junassa. Minulla ei ole tarvetta venyttää työpäivääni kymmeneen tuntiin. Dalmatialainen ei kuitenkaan tunnetusti pääse pilkuistaan. Jos joskus olen jääkiekko-ottelun tuoksinassa huomannut 

KESÄN ENSI MANSIKKA Roskasta, rakkaudella   ”Mitä on roskakirjallisuus? Tuntuu, että se kuuluu samaan sarjaan pornon kanssa: tunnistamme sen, kun näemme sen.” Näin Juri Nummelin aloittaa teoksensa Roskakirjallisuuden lyhyt historia (Kustantamo Helmivyö 2017). Kirjanen on nimensä mukaisesti lyhyt – vain 48 sivua – ja teksti perustuu tekijän syksyllä 2016 järjestetyssä alan seminaarissa pitämään luentoon. Ei siis mikään syväluotaus, mutta kesän ensi mansikka, jolla aloitin tämän vuotiset lomalukemiseni.  ”Saatanpa lukea jonkin Carter Browninkin. Kiinnostuin niistä poikasena isäni todettua, että ne ovat huonoja kirjoja.” Nummelin kirjoittaa pulp-lehdistä, kioskipokkareista – ja kirjoittamisesta. Hän kirjaa havainnon, että monet ns. roskakirjallisuudeksi helposti määriteltävät teokset ovat itse asiassa hyvin kirjoitettuja ja lähtöisin asiansa osaavien tekijöiden koneista. Allekirjoitan tämän Nummelinia paljon vähäisemmän asiantuntemukseni perustee