Paarlahden leveydeltä

JOULU JOUTUU JO RINTOIHINKIN ”Teemukin näyttää hyvältä, kun sillä on toi maski.” En tainnut pojankoltiaisenakaan olla niin valtavan innostunut joululauluista. Kasvavina nuorina miehinä minua ja kaveriani viehätti tietysti erityisesti Sylvian joululaulun ensimmäisen säkeistön sanat ”joulu joutui jo rintoihinkin” . Olimme iässä, jossa kaikenlaiset kukkulat olivat alkaneet tuntua kiehtovilta. Nyt liki kuusikymppisenä mietin, onko mikään muuttunut. Kun laulan työni puolesta joululauluja, mieleen änkeää vähän väliä jokin väännös kansakouluajoilta tai poikaporukasta. Niistä viattomimpia on se, missä järki on jäässä. En listaa väännöksiä tähän, ettei  keneltäkään  mene laulut  niiden takia tärviölle. ”Sairaalapapin työssä ei ole kummempaa joulusesonkia, sairaus ja kuolema pyörittävät isoa ratastaan suurelta osin kalenteriin merkityistä juhla-ajoista piittaamatta.” Lauloin tänään, joulukuun yhdentenätoista kolmannen adventtisunnuntain kunniaksi joululauluja kahden ihastuttavan ihmisen kanssa.

  ERÄÄN JUNAMATKAN ANATOMIAA Päin nousevan Suomenselän reunaa   Erään junamatkan anatomia valottaa konkreettisesti sitä, mistä asiakaskokemus syntyy. Torstaina 24.11.2022 matkustin Oulusta Vilppulaan. Ostin lipun Oulusta 16.11. lähtevään pendolinoon. Kuuden jälkeen lähtevällä intercitylläkin olisin kerinnyt vaihtoyhteyteeni Tampereella, mutta en viitsinyt jäädä notkumaan Pohjois-Pohjanmaalle. Sain lipun lemmikkieläimille sallittuu vaunuun, mikä tasapainotti hyvin Oulun reissuani: menomatkan tiistaina olin taittanut leikkivaunussa. Tuttavani sanat osoittautuivat silloin taas tosiksi:   ”Kokemukseni mukaan ne ovat koko junan rauhallisimpia paikkoja. Muutama lapsi laskee liukumä ke ä ja sitten siellä on niitten lasten äitejä, jotka ovat niin väsyneitä, ettei heitä kiinnosta mikään riekkuminen tai matkapuhelimeen kailottaminen.” Mutta paluumatkalle siis torstaina klo 16.11, ajassa. Lemmikkivaunussa on sen verran väljyyttä, että saan istua ikkunan kyljessä ja viereinen paikka jää tyhjäksi.

  ”ELÄMÄ ON HAAPAMÄEN RATA. JUMALA KANNATTAA TAPPARAA.” Perjantai-iltapäivä. Istun kiskobussiin Tampereen asemalla. Saan kenties viimeisen vapaana olevan istumapaikan. Väkeä jää seisomaan. Lähtölupaa vartoileva H427 Tampereelta Keuruulle on täynnä kuin Pyrysen pyssy. Kuljettaja ilmoittaa lisäkapasiteettibussin lähtevän aseman edestä ja kehottaa ihmisiä siihen suuntaan. Ehkä joku lähteekin. Äkkiä ajateltuna lisäkapasiteetti vaikuttaa asiakkaitten palvelemiselta ja on varmasti sitäkin. Samaan aikaan se tuntuu  matkustajien kusettamiselta: kun olet ostanut lipun, jossa luvataan tunnin matkia Vilppulaan ja päädyt bussiin, joka jolkottaa samaa väliä puolitoistakertaisen ajan, ei se ihan oikeinkaan mene. Nyttemmin VR sentään myöntää, että heidän on vaikea laskea kiskobussin matkustajamääriä ostettujen lippujen mukaan, koska junaa käyttävät myös Tampereen kaupunkiliikenteen lipulla matkustavat Orivedelle menijät ja itseni kaltaiset kausilippulaiset, jotka eivät näy missään, paitsi junassa.

  ”ISKÄ ISTUU TAAS KONEELLA” " Olin sanojen kanssa  tosissani. Silloinkin. Luotin, että kaverit eivät jätä.    Kuukautta aikaisemmin olin kirjoittanut mitä sattuu." Isänpäivänä 2022 on aika kaivaa esille neljä vuotta vanha teksti. Kirjoitin sen lokakuun 2018 alkupäivinä ollessani viikonloppulomalla kuntoutuslaitoksesta, jossa olin nelisen viikkoa syyskuussa tapahtuneen aivoverenvuodon jälkeen. Kirjoitin tekstin vaimoni kehotuksesta ja se on alun perin julkaistu Aamulehden tuon vuoden isänpäiväsivuilla ja sittemmin vuonna 2019 ilmestyneessä kirjassani Vanha 55: ensimmäinen, toinen ja kolmas matka .  Mutta ennen kaikkea kirjoitin tekstin alunperin varmasti paljolti todistaakseni olevani edelleen olemassa. Olinhan minä ja olen toistaiseksi ollut. Alla oleva teksti on olosuhteet huomioon ottaen ehkä kovinta kamaa, mitä olen saanut aikaiseksi. Sen verran päätäni oli tuolloin hölskytelty. Olin sanojen kanssa  tosissani. Silloinkin. Luotin, että kaverit eivät jätä.   Kuukautta

  MESTARI, MINÄ JA JUNA “Kuulostaa pimeältä. Ulkona näyttää pimeältä, sillä syksy laskee hämärän hyvissä ajoin radanvarteen.”   Olen junassa matkalla Oulusta etelään. Luen, että Kalle Päätalo mousee Pohjanmaan pikajunaan Tampereen asemalla. Jännitän, kohtaammeko eli onko Kalle ennen minua Seinäjoen kohdalla. Hänhän saapuu Seinäjoelle Haapamäen suunnasta ja minä puolestani jatkan Avaruuden pääkaupungista kohti Parkanoa rataosuudelle, jota ei vuonna 1949 ollut olemassa. Huoleni on turha, Kalle ehtii Ouluun ja itse asiassa Taivalkoskelle asti ennen kuin minua kyytivä pendolino on Seinäjoella. Tosiasiassa matkojemme ajallinen ero on 73 vuotta. Oulusta etelään: tyydyin pendolinoon Kuulostaa pimeältä. Ulkona näyttää pimeältä, sillä syksy laskee hämärän hyvissä ajoin radanvarteen. Jokin selityksen sana kuitenkin. “Ei ole oikeastaan ihme, että Kallesta on tullut minulle jonkinlainen keskustelukumppani ja kaveri luku-urakkani myötä.” Olen lukenut Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa heinäk

  IÄNKIRJAAMISPÄIVÄNÄ   “Niin se on välillä mennyt.”     Täytän 59 ja mietin ikääntymistä. Siinä ohjelmaa tälle päivälle.   Ikä ei ole vain numero. Se on repullinen sitä, mitä on saanut elää. Sitä kannan mukanani. Paitani rintataskussa olevaan kännykkään kilahtelee aamulla otettujen laboratoriokokeiden tuloksia. Ulkona lokakuu ei ole hehkeä ja raikas. Ei ollut silloinkaan, kun synnyin. Lokakuu     Jonkinlaisen tiivistelmän siihenastisesta elämästäni kirjoitin kevättalvella 2019. Teksti julkaistiin alun perin kirjassani Vanha 55: ensimmäinen, toinen ja kolmas matka ( BoD 2019).     Kun kansakoulussa kysyttiin   missä kuussa sää oot syntyny ja toinen kertoi   siihen kuului vastata,   että mää oonki syntyny Maassa.                    Minä synnyin Hämeenlinnassa.   Syntymäkotikuntani on Janakkala,   Asuninpaikka Mänttä-V,   kotikaupunki Tampere.   Tätä olen yrittänyt setviä.     Lokakuu kestovärjäsi sieluni sateenharmaaksi,   Asetteli sen armollisesti vähän nollan yläpuo