KILTTEJÄ JA HARMITTOMIA ”Lopussa sitten kokoonnutaan kirjastoon ja Poirot paljastaa murhaajan.” Tuttavani oli päivittänyt tilansa Facebookissa. Luultavasti hän tulkitsi monen muunkin tuntemuksia todetessaan, että tämän kesän perjantai-iltojen parasta antia ovat olleet Hercule Poirot –elokuvat. Itsekin olen niitä katsellut ja samalla ollut vähän huolissani siitä, että taidan vanhetessani kesyyntyä. Joskus nuorempana en nimittäin olisi niistä niin välittänyt. Agatha Christien luoma hahmo ja maailma, jossa hän elää, ovat aika kaukana arkirealismista. Christie kirjoitti ”perinteisiä” arvoitusdekkareita, joissa ei juurikaan ole ammuskelua, takaa-ajoja tai muuta kovaksi keiteltyä toimintaa. Seksiä vain rivien välissä. Lopussa sitten kokoonnutaan kirjastoon ja Poirot paljastaa murhaajan. Olen myös aika ajoin törmännyt sellaisiin käsitteisin kuin ”harmiton” tai ”kiltti” dekkari. Ne teokset ovat kai sellaisia, joissa ei roiskuteta verta tai mässätä väkivallalla. Vai ovatkoha