POIKIEN KANSSA ÖLKYLLÄ

”Jospa lukukokemus nyt aikuisena ei olisi mistään kotoisin? Olenhan tyystin eri ihminen kuin se poika, jolta teos jäi opiskelematta.”

Lupailin edellisessä blogissani lukevani lomalla Lennart Vapaavuoren (1912-1957)  poikakirjan Salmikämpän pojat (WSOY 1951). Kirja jäi minulta kölvinä lukematta, kun sitä ei ollut sen paremmin Tampereen kaupunginkirjaston Kirjastoauto III:n kuin Koivistonkylän sivukirjastonkaan hyllyssä. Sana on pitänyt: olen käynyt poikien kanssa Ölkyllä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimittäin Suomussalmen saloille ja Kuusamon eteläosassa sijaitsevalle Julmalle Ölkylle, joka on tiettävästi Suomen suurin kanjonijärvi.  Suomussalmea ei tosin mainita nimeltä  - kirjassa puhutaan vain satakunta kilometriä Kajaanista eteenpäin olevasta kirkonkylästä -  ja järven, jolla jännitys huipentuu, Vapaavuori on nimennyt Kohisevaksi. Vapaavuori oli aikoinaan rajaseutupappina Suomussalmella, joten päätelmä oli tältäkin osin helppo. Suomussalmen kirkkoherra, kirjailija Risto Kormilainen vahvisti Kohisevan Julmaksi Ölkyksi, kun hiljattain sanailimme aiheesta.

Tartuin kirjaan vähän arkaillen. Jospa lukukokemus nyt aikuisena ei olisi mistään kotoisin? Olenhan tyystin eri ihminen kuin se poika, jolta teos jäi opiskelematta. Saattaisi käydä samalla tavalla kehnosti kuin jonkin nuoruuden suosikkilevyn kuuntelemisessa myöhemmillä kymmenillä.  Tämä pelko osoittautui Salmikämpän poikia lukiessa turhaksi. Tottahan tarinassa on omat heikkoutensa, henkilökuvat eivät ole valtavan syviä ja niin edelleen, mutta Vapaavuori kirjoittaa hyvin. Luontokuvaus on väkevää. Jo kirjan alkupuolella kytemässä ollut hämärien puuhaaminen äityy teoksen loppupuolella kunnon menoksi, kun pojat sattuvat ryökäleitten kanssa samoihin maisemiin. Paikoin lukemisessa piti siirtyä ahmimiseen.

”Yli kuusikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kirja on kuin vanhat valo- tai elokuvat: siihen on piirtynyt paljon ajankuvaa, jota ei välttämättä muista, jos jokin tai joku ei muistuta.”

Salmikämpän poikien päähenkilöt ovat noin 15-vuotiaita, syntyneet siis joskus vuoden 1936 paikkeilla. Jos kuvittelen heidän elämänsä, he ovat olleet jo vuosia elämäntöistään eläkkeellä, osa todennäköisesti jo kirkkomaalla. Samaa sukupolvea kuin isäni. Hetki sitten he olivat poikia, niin kirjan Matti, Lasse, Pepe ja Antero kuin isänikin. Sitten elämä on livahtanut jonnekin, toivottavasti jättäen haaviin itse kullekin muutakin kuin eräretken kalansaaliin. Perässä tullaan. 

Yli kuusikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kirja on kuin vanhat valo- tai elokuvat: siihen on piirtynyt paljon ajankuvaa, jota ei välttämättä muista, jos jokin tai joku ei muistuta. Lyseon koulupäivään kuuluvat ”rukoukset”, monia vaihtoja sisältävät ja aikaa ottavat junamatkat, älypuhelimettomuus ja kamerattomuus.  Ja maailma, joka kuitenkin saattoi kasvaville kolleille olla turvallisempi kuin nykyinen, vaikka maailma moderneine tapainturmeluksineen olikin jo tullut kylään.   

Salmikämpän pojat ei taitaisi nykyään mahtua minkään yleiskustantamon julkaisuohjelmiin, sen verran selkeä kristillinen vivahde kulkee tarinan mukana. Vapaavuori ei kylläkään saarnaa, vaan vakaumukselliset asiat kutoutuvat arkisiin ja vähän vähemmän arkisiin tilanteisiin luontevasti. Kädet menevät ristiin, kun henki on höllässä. Yksi kirjan hahmoista on rajaseutupastori Rosti – salon kansaa ymmärtävä ja heidän keskuudessaan pönöttämättä kuljeskeleva hengenmies. Kuinka paljon hänessä on Vapaavuorta itseään tai hänen itselleen asettamaa ihannetta, jää arvattavaksi. 

”Salmikämpän pojat jää mieleeni tämän kesän mukavana lukumuistona. Jokin merkitys sillä tuntuu olevan, että nyt se on lopulta luettu.”

Jos aika on muuttunut paljon 1950-luvun alusta, jokin on näemmä pysyvää. Vapaavuori kuvailee Matin isää: ”Ei silti voinut sanoa, etteikö opettaja Visamaa puolestaan olisi tahtonut pojalleen kaikkea parasta, mutta kaikki se aika, mikä häneltä jäi vapaaksi koulutyöltä, oli täynnä välttämättömien sivuansioitten tavoittamisen tappavaa kiirettä, joka ei sallinut hänen paljonkaan päästä hiljenemään lastensa maailman ääniä kuullakseen--- Kiire ja huolet olivat tehneet hänestä hermostuneen hosujan, joka vain joskus sunnuntain hetkinä saattoi asettua katselemaan kodissaan sykkivää elämää.” Onneksi maailmassa on äitejä. Matillakin oli ”äiti, jolla Jumalan lahjana oli kyky ymmärtää poikaansa.”  Tiedä sitten, oliko isä-Visamaassa myös ja kuinka paljon kirjailijaa itseään, Vapaavuoreen kun ei kirjan perusteella oikein istu toisten osoittelijan leima. Itse huomasin pysähtyväni tällä kohdalla miettimään omien lasten kasvuvuosia ja omia kiireitäni silloin.

Vapaavuoren elämä päättyi 45-vuotiaana. Salmikämpän poikien jälkeen hän ehti jatkaa kirjallista uraansa romaanilla Puolikuun Liitto (WSOY 1953), joka on Nuorten toivekirjaston numero 33.  Salmikämpän pojat on ilmestynyt neljänä painoksena, viimeinen niistä 1960.  Myös Puolikuun Liitto ehti toiseen painokseensa samana vuonna. Ehkä luen vielä joskus senkin.

Salmikämpän pojat jää mieleeni tämän kesän mukavana lukumuistona. Jokin merkitys sillä tuntuu olevan, että nyt se on lopulta luettu. Kohisevan maisemat palauttivat mieleeni myös sen, että olen 1970-luvulla käynyt Julmalla Ölkyllä. Vierailu siellä liittyy kyläilyyn kummieni luona Kuusamossa. En muista, oliko tuolloinen venereti jonkin matkailuyrittäjän tarjoama vai oliko kyseessä metsätalousneuvojana alueella toimineen kummisetäni jonkin tuttavansa kanssa sopima asia. Niin tai näin, reissu oli sen verran vaikuttava, että kirjoitin siitä koulun äidinkielen tunnilla aineen. Tuskinpa  osasin puhaltaa siihen samanlaista jännitystä kuin Vapaavuori Salmikämpän poikien vaiheisiin samalla vedellä, mutta kiitettävän taisin saada kynäilystäni minäkin.