KILTTEJÄ JA HARMITTOMIA

”Lopussa sitten kokoonnutaan kirjastoon ja Poirot paljastaa murhaajan.”

Tuttavani oli päivittänyt tilansa Facebookissa. Luultavasti hän tulkitsi monen muunkin tuntemuksia todetessaan, että tämän kesän perjantai-iltojen parasta antia ovat olleet Hercule Poirot –elokuvat. Itsekin olen niitä katsellut ja samalla ollut vähän huolissani siitä, että taidan vanhetessani kesyyntyä. Joskus nuorempana en nimittäin olisi niistä niin välittänyt. Agatha Christien luoma hahmo ja maailma, jossa hän elää, ovat aika kaukana arkirealismista. Christie kirjoitti ”perinteisiä” arvoitusdekkareita, joissa ei juurikaan ole ammuskelua, takaa-ajoja tai muuta kovaksi keiteltyä toimintaa. Seksiä vain rivien välissä. Lopussa sitten kokoonnutaan kirjastoon ja Poirot paljastaa murhaajan.

Olen myös aika ajoin törmännyt sellaisiin käsitteisin kuin ”harmiton” tai ”kiltti” dekkari. Ne teokset ovat kai sellaisia, joissa ei roiskuteta verta tai mässätä väkivallalla. Vai ovatkohan sittenkään?

”Kunnon dekkarissa tapetaan. ”Harmittomat” ja ”kiltit” murhajutut sisältävät väistämättä brutaalin rikoksen, joka tekona on uhria kohtaan loukkaavampi kuin mikään muu toisen ihmisen toimi.”

Kotiseutuni paikallisaviisi KMV-lehti julkaisi kesän mittaan jatkodekkaria. J.V. Teräksen Seuraava pysähdys kuolema (KMV-lehti 6.7.-24.82015) ei ollut kiltti tai harmiton tarina. Ei ainakaan siinä mielessä, että ruumiita tuli kasaksi. Lehden toimittaja Ali Heikkilä  kysyi tekijältä tarinaan liittyvässä jutussa Murha dekkarin tekee  (KM-lehti 6.7.2015): ” Minkä takia kirjoitat rikoksesta, vieläpä varsin brutaalista? Onko mielesi kiinnittynyt kaikkeen alhaiseen ja suistuneeseen, mustaan, jonka sisältä valuu punaista?”  Teräs vastasi: ” Rikoksella on viihdearvoa.  Kiltit ja väkivallattomat ihmiset ahmivat dekkareita.  Aidossa dekkarissa on aina murha.  Henkirikos on ruma ja loukkaava, vaikka se tehtäisiin herraskartanossa. Ei siis ole henkirikosta, joka ei olisi brutaali.  Jokainen voi miettiä itse, miksi rikosviihde kiinnostaa.”

Kunnon dekkarissa tapetaan. ”Harmittomat” ja ”kiltit” murhajutut sisältävät väistämättä brutaalin rikoksen, joka tekona on uhria kohtaan loukkaavampi kuin mikään muu toisen ihmisen toimi. Veri roiskuu ”kilteissä” ja ”harmittomissa” arvoitusdekkareissa. Muunlaista jännitystä voi kirjoittaa ilman raatoja, mutta ei oikein dekkaria. Ilman veritekoa tuloksena on sen sijasta Enid Blytonin Salaisuus-sarjaa tai jotain sellaista. Ei välttämättä huonoa kirjallisuutta, mutta kelvoton dekkari. Taidan kehdata jopa väittää, että ”kiltit” ja ”harmittomat” murhajutut vasta brutaaleja ovatkin. Väkivalta saa niissä usein siistin kääreen.

”Elämän perusasetuksena tuntuu  olevan, että yksi ja toinen asia pyrkii pyrstölleen. Nämä ovat onneksi yleensä muita kuin murhia.”

Hyvässä dekkarissa etsivä selvittää arvoituksen - tässä mielessä KMV-lehden kesädekkari muuten ei ollut lajissaan puhdasoppinen. Poirotin tutkimuksiakin voi seurata vailla ahdistusta: kyllä Hercule kaivaa ratkaisun esiin! Paha saa palkkansa ja maailma pysyy jonkinlaisessa balanssissa. Dekkari on useimmiten tarina päähenkilön – ”salapoliisin” - onnistumisesta. Mutta  menestyksellisellä nuuskinnalla on kääntöpuolensa. Murhaajahan ei yleensä haluaisi joutua kiinni ja Poirot-juttujen tapauksessa hirteen. Näkökulmaa vaihtamalla dekkarit muuttuvatkin kertomuksiksi siitä, miten huolellisesti suunnitellutkin konnantyöt menevät pieleen. Jotakin unohtuu tai sattuma sotkee sopan. Alkaa haiskahtaa tutulta. Elämän perusasetuksena tuntuu olevan, että yksi ja toinen asia pyrkii pyrstölleen. Nämä ovat onneksi yleensä muita kuin murhia.

”Väkivaltaviihde ei kuitenkaan ole maailman ykkösongelmia. Väkivaltatosi on.”

Mietin itse aika ajoin, mikä rikoksista lukemisessa viehättää. On viehättänyt keskenkasvuisesta alkaen. Jokin muukin syy siihen täytyy olla kuin se, että jännäreitä jaksaa lukea työmatkalla tai ennen nukkumaan menemistä. Väkivaltaviihde ei kuitenkaan ole maailman ykkösongelmia. Väkivaltatosi on.

Minulla on parhaillaan kesken Donald E. Westlaken rikosromaani Kuuma kivi (WSOY1972). Kirja alkaa olla puolessa välissä, eikä ketään ole tapettu. Yksi jalokivi on nielaistu, vankilaan murtauduttu ja asioiden yleismaailmallinen taipumus mennä pieleen nostanut päätään mojovasti ja moneen kertaan. Takakansi esitteleekin tämän Sapo-kirjan ”moderniksi jännitykseksi”. Enkä usko, että lopussa kokoonnutaan kirjastoon.