KIPEÄNÄ KIRJASTA

”Jaha. Nyt on se hetki.”

On syöty. Vaari on noussut pöydästä ja istahtanut kamarin tuoliin. Käteen on ilmestynyt tupakka-aski ja kasvoille leviämässä tyytyväinen ilme. ”Jaha. Nyt on se hetki.” Tämä tarkoittaa, että kohta palaa.  

Muistikuvani on 1970-luvulta, sen jälkeen, kun isoisäni oli saanut ensimmäisen lievän sydäninfarktinsa. Lääkäri oli pitänyt armottomalle tupakkamiehelle kovat luvut, mutta ymmärtänyt, ettei vanhaa dinosaurusta opeteta aivan uusille tempuille. Lupa oli hellinnyt neljään savukkeeseen päivässä. Tarina ei kerro, kuinka hyvin suvun patriarkka sai pidettyä ohjeesta kiinni. Toisen kohtauksen jälkeen hän ei enää noussut siitä, mihin sillä kertaa oli istahtanut.

Muistikuva palautuu mieleeni nyt, kun olen vähän päästäni pyörällä ja kirjasta kipeänä. Urakoin nimittäin juuri loppuun 120-sivuisen kirjahankkeen, joka on ollut meneillään vuodenvaihteen molemmin puolin. Sukuni sanoja neljässä polvessa. Myös vaarini on mukana.  Jos olisin tupakkamies, panisin nyt palamaan. En ole, enkä viitsi sihauttaa oluttakaan auki, vaikka yksi pänikkä jääkaapissa muistaakseni onkin.  Sen sijaan teen  niin kuin kirjailija Jaan Kross (1920–2007) kuulemma tapasi: rentoudun kirjoittamalla jotakin muuta. Menee se näinkin.

”Tämä hanke vaati myös kärvistelyä pakkasessa ja menneisyyden sedimenttien koluamista.”

Huomaan samalla miettiväni tekstin tuottamisen mielekkyyttä. Samaan lajiin lasken kirjan toimittamisen. Ystäväni kysyi eilen, kun ajelimme KeuPaHT:n peliin Keuruulle, onko kyseessä oma kirjani vai sellainen, jossa on muitakin kirjoittajia…Teos syntyy toimittajansa päässä, draaman kaarineen kaikkineen. Irrallisina teksteinä nyt niputtamani runot ja proosa eivät olisi sitä, mitä ne ovat yhdessä. Omakseni luen siis tämänkin.

Kirjan tekemisessä huomaa sen, että idea maksaa. Samoin tuntee kaikki valmiin teoksen vaatimat jutut omassa nahassaan. Varsinkin, kun ei ole tarpeeksi hyvä tai muuten kuuluisa, että jokin vakavarainen taho haluaisi aikaansaannoksen julkaista. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että on pakko olla  oma kustannustoimittajansa ja oikolukijansa.  Tämä hanke vaati myös kärvistelyä pakkasessa ja menneisyyden sedimenttien koluamista.

Mutta kaikkea elämässä ei voi valita. On asioita, joita on pakko tehdä. Minulle kirjoittaminen kuuluu niihin.

Tämänkertainen urakka on nyt saavuttanut sen kilometritolpan, jonka jälkeen en voi enää sattua lopputulokseen. Sitä ennen on täytynyt ohittaa  kohta, jossa on pakko päästää omasta tekstistään irti. 

Palaan hankkeeseen tuonnempana. Sen verran kläppään, että se liittyy isäni keväämmällä olevaan merkkipäivään. En maksa velkaa, mutta haluan taltioida jotakin taltioimisen arvoista. 

”Vaari on ollut pitkään poissa, mutta kiitos Suomen lainsäädännön, hänen kirjoittamansa on ja pysyy tallessa.”

Palaan vielä vaariin. Hän ei kirjoittanut kovin paljoa julkisuuteen, mutta jotain kuitenkin. Ja osasi kieliopin, sen muistan jo lapsuudesta. Hänhän oli kansakoulunopettaja. Kun naputtelin vaarin tekstiä uusiksi omalle koneelleni, huomasin, miten aloin kuulla hänen äänenpainonsa ja jotenkin näin hänet istumassa Ruoveden mummulan kirjoituspöydän ääressä. Oikeasti kuulin hänen äänensä viimeisen kerran 9.12.1976, kun puhuimme puhelimessa. Hänen elämäänsä oli silloin jäljellä ehkä seitsemän tuntia. Taisi olla torstai.

Vaari on ollut pitkään poissa, mutta kiitos Suomen lainsäädännön, hänen kirjoittamansa on ja pysyy tallessa. Tässä maassa julkaistut lehdet ja kirjat päätyvät Kansalliskirjaston kokoelmiin sakon uhalla. Siihen saakka, kunnes jokin hallitus jonkin loikan innoittamana toteaa, että järjestelmästä luopumalla voidaan parantaa tuottavuutta ja saada säästöjä.

Sitä odotellessa.