HEVOSVOIMIA

”Pankkia ei voi ryöstää ilman keikkakuskia. Puhaltajaa tarvitaan aina.”

”Hevonen on lännenfiktion keskeinen hahmo. Intiaaneja tai pankkirosvojakaan ei länkkärissä tarvitse olla, mutta ilman hevosta ei pärjätä.” Näin kirjoittaa Juri Nummelin tammikuussa e-kirjana julkaistuun pikkuteokseen Törky on ihanaa: Kirjoituksia alakulttuurista (Books On Demand 2016) sisältyvässä, alun perin kulttuurilehti Kaltiossa ilmestyneessä kolumnissa Hevoset ja länkkärien syvä rauha. Nummelin jos kuka tuntee genren ja kun hän mainitsee tietävänsä tasan yhden hevosettoman länkkärin, olen taipuvainen uskomaan tämän todeksi. Se yksi ja ainut on Spede Pasasen Hirttämättömät vuodelta 1971!

Ei länkkäriä ilman hevosta – entä hevonen ilman länkkäriä? Varmasti, mutta katsojan silmä suuntautuu omien mielenkerrostumien mukaan. Kun kävin viime viikonloppuna tervehtimässä muuatta vajaan vuoden ikäsitä oria, huomasin odottavani, milloin pihaton poikki astelee Clint Eastwoodin oloinen harvasanailija kuudestilaukeava vyöllään tai Charles Bronsonin näköinen huuliharppumies valmiina hurjiin tekoihin. Tällä kertaa ei astellut. 

Hevosesta on lyhyt loikka hevosvoimiin ja autoihin. Niilläkin on luovuttamaton paikkansa toimintaviihteessä. Pankkia ei voi ryöstää ilman keikkakuskia. Puhaltajaa tarvitaan aina. Mistähän muuten juontuu se, että yksi autoista uljaimpia on Ford Mustang? Se on  esiintynyt yli kolmessa tuhannessa elookuvassa ja tv-showssa, mm. Goldfinger-Bondissa ja Peter Yatesin  Bullitissa (1968) Steve MacQueenin puikottamana. Tai kuka sitten oikeasti on ratissa ollutkaan.

Hevonen on kuitenkin jotain muuta kuin auto. Hevosen kanssa pitää olla eri tavalla tosissaan.Tällainen mielikuva ainakin minulle on jäänyt. Siinä missä keikkakuski voi suhmuroida koko homman ja  juttu mennä huvittavalla tavalla läskiksi, hevoset laukkaavat uljaasti auringonlaskuun.

Yksi lempilänkkäreitäni on Sam Peckinpahin The Ballad of Cable Hogue (1970). Se ei ole lajinsa ihan tyypillinen edustaja, mutta mainio raina yhtä kaikki. Tarina sijoittuu aikaan, jolloin länsi on kesyyntymässä ja uusi aika sarastaa. Sen myötä myös auto tekee tuloaan hevosen valtamaille. Elokuvan lopussa Cable Hoguelle käy huonosti – auton avustuksella. Viimeisissä kuvissa on symboliikkaa: hevosvankkurit ja auto kulkevat vastakkaisiin suuntiin. Hevonen jää kuitenkin elämään lännenfiktion keskeisenä hahmona.

Olen itse ollut hevosen selässä muistaakseni kerran. Se tapahtui mummulassani Pohjanmaalla joskus 1970-luvun alussa. Kokemus ei rohkaissut jatkamaan harrastusta. Vierastin myös maatilan pihapiirissä tepastelleita kanoja, mistä olen saanut kuulla myöhemminkin. Villin lännen sankariksi minusta ei olisi ja ehkä siksi olen aina ollutkin enemmän idän mies.

Juri Nummelinin Törky on ihanaa on saatavilla täältä  http://www.amazon.com/T%C3%B6rky-ihanaa-Kirjoituksia-alakulttuurista-Finnish-ebook/dp/B01ATF2VK2/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1453830457&sr=8-1&keywords=t%C3%B6rky+on+ihanaa