NYT PAIKALLA ON AATOS

”Seurakuntatalo on tuiki tavallinen kapistus suomalaisessa kirkonkylässä. Samalla se on paikka, johon ihmiset tulevat ilojensa ja surujensa kanssa.”

Ruoveden seurakuntatalo joulukuussa 1976. Olemme saatelleen vaarin eli isäni isän kirkkomaahan ja tulleet sen päälle muistotilaisuuteen. Olen 13-vuotias ja kuolema on kulkenut oikeastaan ensimmäisen kerran lähipiirissäni niin, että olen ymmärtänyt siitä jotakin. Äidinäiti on kuollut jo vuoden 1967 alkupäivinä, mutta hänen hautajaistensa aikaan olen ollut vielä liian pieni, että tapahtumasta jäisi muistiini jäljitettäviä merkkejä. 

Tai ymmärsin ja ymmärsin. Myöhemmin oivalsin, että olisin tarvinnut jonkun aikuisen opettamaan, miten surraan. Ei keskenkasvuinen sitä voi kylmiltään osata. Kun ei tavoita sitä, mitä kuvittelee, että pitäisi tavoittaa. Kun moni muukin tunteminen elämässä on hakusessa. Ehkä juuri siksi tai siitä huolimatta moni tuon päivän yksityiskohta on piirtynyt mieleeni vahvasti. Tuo lauantai oli oleellinen osa perheeni ja sukuni tarinassa. Ihminen, joka oli ollut minulle aina, ei enää ollutkaan. Vasta vähitellen hahmottui se, ettei se enää soita tai kävele kesällä mummulasta meidän puolelle mäkeä. Sellainen on elämän peruskokemuksia.

Aatos toukokuussa 2016

Vaarini hautajaispäivä palautuu mieleeni  toukokuussa 2016, kun olen taas Ruoveden seurakuntatalolla. Samalla paikalla kuin lähes neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, mutta eri pytingissä.

Vanhan seurakuntatalon purkutyömaalla syyskuussa 2013 

Ruoveden tiilinen seurakuntatalo nimittäin veti itsensä niin synkkään homeeseen, että se piti purkaa. Tämä tapahtui vuonna 2013. Nyt paikalla on Aatos, uusi hirsinen seurakuntatalo, jonka avoimien ovien päivää olemme nyt kokoontuneet viettämään. Tampereen hiiippakunnan piispa Matti Repo tulee toki vielä loppukseällä piirtämään siunaavan ristinmerkin talon ylle. Jos Jumala suo.

 571

Väkeä on. Kahvittelemme, ihastelemme rakennuksen jykeviä rakenteita ja ikkunoista avautuvia näkymiä. Mutta vietämme toki myös rukoushetken vs. kirkkoherra Juha Itkosen johdolla  ja laulamme Suvivirren. Ihmiset tapaavat toisiaan. Flyygeli soi hienosti kanttori Jukka Herojan sormissa.  Meininki on hyvä.

”Tuntuu hyvältä, että Ruovedellä seisoo taas tällainen rakennus, vaikka en itse siellä luultavasti tule kovin tiuhaan käymäänkään.”

Seurakuntatalo on tuiki tavallinen kapistus suomalaisessa kirkonkylässä. Samalla se on paikka, johon ihmiset tulevat ilojensa ja surujensa kanssa. Moni siellä vietetty hetki piirtyy muistin syviin kerroksiin. Niin kuin vaarin hautajaiset  minulle keskenkasvuisena kollina. 

"Flyygeli soi hienosti kanttori Jukka Herojan sormissa."

Tuntuu hyvältä, että Ruovedellä seisoo taas tällainen rakennus, vaikka en itse siellä luultavasti tule kovin tiuhaan käymäänkään. Hetken se ehkä hakee paikkaansa maisemassa, mutta asettuu sitten siihen niin, että aiemmin ollut pitää kohta erikseen palauttaa mieleen. 

"Jotenkin mielessäni kutoutuu toive--"

Jotenkin mielessäni kutoutuu toive, että toipa ihmisiä tulevina aikoina Aatokseen sitten ilo, suru tai jokin siltä väliltä oleva, jokainen voisi kokea matkansa jatkuvan sieltä siunaus mukana. Kuulostaa pateettiselta, mutta en osaa sitä tämän paremminkaan muotoilla. Kyllä se on siinä.