Paarlahden leveydeltä

KALEVALAN PÄIVÄNÄ,  TÄMÄN LAMPUN ALLA   ”Havaitsen juurieni lonkeroituvan pitkin Pohjanmaata, Hämettä, eteläsuomalaisia tehdaspaikkakuntia, kirkkoa, työväenliikettä, Hakametsän jäähallia, Alastalon salia ja ties mitä.” Tämän pöydän ääressä, tämän lampun alla pelastettuna tällä asteroidilla käyn filosofiseksi ja kysyn onko tulevaisuus olemassa. Näin kookasta ajatusta pitäisi ajatella meren rannalla tai sen keskellä, tähtiä yllä pakkasessa. Siksi se tulee mieleeni tämän pöydän ääressä, tämän lampun alla. Kurkkuun koskee. Työterveyshoitaja kurkisti nieluuni eikä nähnyt mitään, mutta totesi minussa Jumalan kokoisen tyhjiön. Ikkuna antaa pimeään. Ruutu heijastaa Jumalan kuvan kerran ehjästä ja kaikesta jo sanotusta. (Teemu Paarlahti: Sundaen jälkeen) Muistan hämärästi ensimmäisen käymäni teologisen keskustelun. Se tapahtui kotimme keittiössä Janakkalan Turengissa ja olin silloin alle viiden. Tarkemmin en

”MIKS LAULUISSANI AINA KAIPUU SOI?”        -   ELÄMÄÄ SUNDAEN JÄLKEEN ”50 plus –miehet kysyvät. Emme oikeastaan odota, että joku vastaa.” ”Itsekin saatan kirjan kirjoittaa niin kuin minulla on välillä ollut tapana.” Kirjoitin näin tämän vuoden ensimmäisessä blogissani tammikuun alussa. Lause on sittemmin tullut osittain todeksi. Kirja on ilmestynyt, mutta se, että olisin kirjoittanut sen tänä vuonna, on totta kai liioittelua. Runo- ja aforismikokoelmani Sundaen jälkeen juuret juontuvat 1990-luvulle. Sen konehuoneena toimii runosarja Nashville , joka muodostuu teksteistä, joista osa on syntynyt vuoden 2002 paikkeilla, viimeisin kesällä 2016. Sarja on vähitellen täydentynyt, karsiutunut, elänyt ja hioutunut. Nyt se on kirjassa – vuonna 2017. ”Kaupunki versoo uudissuonia. Talot on heitetty pellolle, jonka takana kerran asuin, mutta heinäkuussa päivät toistuvat yhä vihreinä niin kuin 70-luvun lopulla Agfan sata-asaiselle filmille.”