”MIKS LAULUISSANI AINA KAIPUU SOI?”  

 

 -  ELÄMÄÄ SUNDAEN JÄLKEEN

”50 plus –miehet kysyvät. Emme oikeastaan odota, että joku vastaa.”

”Itsekin saatan kirjan kirjoittaa niin kuin minulla on välillä ollut tapana.” Kirjoitin näin tämän vuoden ensimmäisessä blogissani tammikuun alussa. Lause on sittemmin tullut osittain todeksi. Kirja on ilmestynyt, mutta se, että olisin kirjoittanut sen tänä vuonna, on totta kai liioittelua. Runo- ja aforismikokoelmani Sundaen jälkeen juuret juontuvat 1990-luvulle. Sen konehuoneena toimii runosarja Nashville, joka muodostuu teksteistä, joista osa on syntynyt vuoden 2002 paikkeilla, viimeisin kesällä 2016. Sarja on vähitellen täydentynyt, karsiutunut, elänyt ja hioutunut. Nyt se on kirjassa – vuonna 2017.

”Kaupunki versoo uudissuonia.

Talot on heitetty pellolle,

jonka takana kerran asuin,

mutta heinäkuussa päivät toistuvat yhä vihreinä

niin kuin 70-luvun lopulla

Agfan sata-asaiselle filmille.”

(kokoelmasta Sunaden jälkeen)

Nashville kuvaa fragmentaarisesti jotakin nuoruudesta 1970- ja 1980-luvun Tampereella. Se on fiktiota, mutta sillä on liittymäkohtansa todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin. Sen jäljissä jatkaa Keskiaika, Nashvillen teemoihin jotain lisäillen. Välillä kirjassa puuhataan muuta – mukana ovat mm. aforismit, joilla keväällä 2016 tasasin Tampereen aforismiyhdistyken valtakunnallisen kilpailun voiton Juha Siron kanssa ja myös mietteeni, jotka olivat Radio Yle 1:n Päivän mietelauseessa saman kevään toukokuussa – mutta kokoelman sulkee ”Divarin helmi 1997” eli sarja Annan anteeksi pojalle. Divarin helmi siksi, että se palkittiin Hämeen Heimoliiton Häme-kirjoituskilpailun voittajana syksyllä 1997 ja ilmestyi sittemmin vuonna 2000 kokoelmassani Taivas on harmaa Cadillac osana laajempaa kokonaisuutta Ilta Tavastialla. 

 

”Vanhoissa valokuvissa

ihmiset ovat hoikempia kuin nyt

ja näyttävät onnellisilta”

(kokoelmasta Sunaden jälkeen)

Omien tekstieni ääressä jään miettimään, mistä niihin usein hiipii tietty alakulo ja tietoisuus ajan kulumisesta. Niin on nyt ja on ehkä ollut aina. Sain hiljattain Raision vaiheilla vaikuttavan Rattlers-yhtyeen albumin 18/21 sen kitaristilta Mike Jokiselta. Levyllä on mukana Jokisen hieno Kunnes taas lähden, jossa lauletaan: ”Miks ymmärrän niin vähän, vaikka paljon nähnyt oon, miks lauluissani aina kaipuu soi?”  50 plus –miehet kysyvät. Emme oikeastaan odota, että joku vastaa. Saman ikäpolven ihmisinä jaamme  Miken kanssa jotakin tavasta katsoa elämää ja se näkyy siinä, mitä kirjoitamme.

Sundaen jälkeen on osittain matka omaan kasvuuni, menneisyyteeni ja maisemaani. Mikään nostalgiatrippi se ei ole. En kaipaa nuoruutta. En esimerkiksi haikaile tapaavani meidän kylän parempia poikia, jotka olivat aina vähän muita fiksumpia ja joilla oli hienommat polkupyörät kuin minulla. He eivät esiinny kirjassani. Nashvillen ”Ape”,  ”Vellu”, ”Manu” ja ”Jamppa” puolestaan ovat kuvitteellisia henkilöitä, mutta kuten sanottu, heillä on todelliset esikuvansa, joilla on ollut hyvä osa elämässäni. Yhdeltä heistä – tyttäreni kummisedältä -  tuli tekstari pari päivää sitten, toiselta viime viikonloppuna. Kolmas kertoi Facebookissa juuri ilmestyneestä kirjastaan. Neljännenkin kanssa nähtiin viime vuoden nimiin. Näin se näinä vuosina menee ja ihan hyvin menee. Mutta yli 50-vuotiaana on hyödyllistä katsella välillä taaksensa, luotailla olleita ja sitä kautta ymmärtää itseään ja vähän muutakin. Ajoittain on myös oikeus kokea vierautta johonkin, mikä nykyisin pyörii kulmilla. Töissä hallintojohtaja puhuisi toimintaympäristön muutoksesta.

”eikä me oltu maistereita ja tohtoreita

mutta helvetin viisaita kuitenkin

ja sitten meistä tuli

maistereita ja tohtoreita,

onnellisia ihmisiä vanhoissa valokuvissa.”

(kokoelmasta Sunaden jälkeen)

Elämää sanotaan välillä hienosti kehitystehtäväksi. Onneksi huomaan, että olen monella tavalla kypsynyt vuosien mittaan. Ei tarvitse olla aina niin olevinaan, voi nauraa itselleen ja tunnustaa kaiken rajallisuuden. 

”Iso kysymys on, miten olen onnellinen muuallakin kuin perhealbumissa. Tässä ja nyt. Niin kliseistä. Niin totta.”

Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin myöntää myös se, että kaikki ei ole onnistunut. Jotkin asiat elämässä ovat menneet vihkoon tavalla, johon ei jää mitään tilaa selittämiselle. 

Iso kysymys on, miten olen onnellinen muuallakin kuin perhealbumissa. Tässä ja nyt. Niin kliseistä. Niin totta.

Kunnes taas lähden. Perheemme vanha herra Jahvetti Puutiainen päätti tänä aamuna varmistaa, että isä ei nyt lähde töihin Itänavalle tai katoa kahdeksaksi vuodeksi viidakkoon. A silent signal?