Siirry pääsisältöön

KUN KELLO KÄY VIITTÄ

LUKENEN JUNASSA

 

 

 

Parin viikon loma on takana. Nyt saa taas lukea junassa. Kuljen arkipäivisin työmatkani junalla Vilppulasta Tampereelle. Ylellistä: kaksi tuntia päivässä aikaa lukea rauhassa kirjaa. Joskus enemmänkin, kun hitaasti puksutteleva tavarajuna panee kiskobussin odottelemaan itseään Oriveden tai Juupajoen asemalla. Vanhalla Pohjanmaan radalla on vain yksi kiskopari.





 


Tänä aamuna luin kolmisenkymmentä sivua Pierre Lamaitren romaania Irène (suom. Sirkka Aulanko, Minerva Kustannus 2016). Sen keskeushenkilönä hääräilee alle puolitoistametrinen ylikomisario Camille Verhoeven. Lamaitre kirjoittaa hyvin ja omaperäisesti - hänen teoksensa ovat hyvä rinnakkaistodellisuus pohjoismaiselle kansankotijännitykselle.

 

En tee töitä junassa. Minulla ei ole tarvetta venyttää työpäivääni kymmeneen tuntiin. Dalmatialainen ei kuitenkaan tunnetusti pääse pilkuistaan. Jos joskus olen jääkiekko-ottelun tuoksinassa huomannut  pohtivani aikalisän syvää olemusta organisaation dynamiikan ja prosessikonsultaation näkökulmasta, havaitsin tänä aamuna lukevani ranskalaista poliisiromaania työelämätaitojen vinkkelistä. Lamaitre nimittäin kuvaa ylikomisario Verhoevenin ja hänen työtoverinsa Louisin suhdetta:

 

”Louiskin teititteli häntä, mutta Camille tiesi, että se johtui vain tämän yläluokkaisesta kasvatuksesta. Ja vaikka heistä ei ollut koskaan tullut läheisiä ystäviä, he arvostivat toisiaan, mikä oli paras tae tehokkaasta yhteistyöstä.”

 

Näin romaanikirjailija Lamaitre. Toisella tavalla orientoitunut asiantuntija puhuisi kenties työpaikan sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta ja siitä, miten työssä oleellista on se, että tehtävät tulevat hoidetuksi - ei se, olemmeko ystäviä.  Miten on tärkeää muistaa, miksi töissä ollaan. Ja ettei ammatillisuudesta tule koskaan leikata pois. toisen ja hänen työnsä arvostamista


Periaatteessa yksinkertaista. Käytännössä monesti kova koulu.

Mutta jo sen lyhyt oppimäärä pitää sisällään ymmärryksen, että ripekti on jotain enemmän kuin puolihuolimaton peukku ylös.




 
"Ylellistä: kaksi tuntia päivässä aikaa lukea kirjaa."


Hierkka valuu lasissa. Vaihdan iltapäiväksi roolia sairaalapastorista työnohjaajaksi. Ja kun kello käy viittä, lukenen junassa.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  PAAPAN JOULUSAARNA Sairaalapapin iltakirjasta   Istun sairaalan sisääntuloaulassa, kello löi jo viisi. Ilta-ajan seesteisyys on laskeutunut, poliklinikat sulkeneet jo tältä päivältä. Seinustalla istuu mies ja lukee William Goldingin romaania Kärpästen herra . Häiritsen hänen rauhaansa ja pysähdyn juttelemaan. Keskustelemme kirjoista ja niiden lukemisesta. Ajatusten ketju etenee niin, että suosittelen hänelle Reetta Huttusen novellikokelmaa Katsastusasema . Kerron lukeneeni sen Haapamäen radalla. ”Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat.” Taksikuski kävelee aulan halki hissille ja huikkaa tervehdyksen. Toivotamme hyvät joulut, olemme olleet samassa koulun kuusijuhlassa jo 1970-luvun alussa Tampere Southern Comfortissa. Nyt täällä, omilla töillämme. Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat. Kuusi Kahvion kulmalla kuusi kynttilöineen käy. Niitä on joka osastolla lisää. Joulun lapsi syntyy ja työ tulee täytetyksi. ”Ja kaiken tämän kipujen mies ja sairaude
Lähetä kommentti
Lue lisää
  TULEE HEINÄKUU Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta   ”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä   pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.” Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se oli silloin jä
1 kommentti
Lue lisää
  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matkalla kohti Vilp
Lähetä kommentti
Lue lisää