Paarlahden leveydeltä

TAAS ON KEVÄTTALVI eli liptonoinnin loppu ”Kirjoitan tätä tammikuisena pakkaslauantaina ja kuulen tuhon alkusoittoa.” Sitaatti ei ole rakkaasta päiväkirjastani, vaan Nils Aslak Peltosen novellista Varjo Väyrysen yllä , joka muodostaa osan Juri Nummelinin toimittamasta herkullisesta tekstinipusta   On suurten muinaisten aika   (2, täydennetty laitos Kustantamo Helmivyö 2018). Kirja on virkistävää luettavaa, jos tuntee viime vuosikymmenten suomalaista politiikkaa ja amerikkalaisen   H.P. Lovecraftin (1890-1937) tuotannosta kumpuavaa kauhuperinnettä. Ynnä ymmärtää vinon huumorin päälle. Ei ole tammikuu eikä lauantai, mutta kuulostelen tuhon alkusoittoa. Niin kuin jo entisaikaiset peipohjalaiset tiesivät, kevättä kynttelistä. Tämä ei tiedä helppoja aikoja itseni kaltaiselle syksyn rakastajalle. Tästä aiheesta ei tämän enempää. ”Antaa olla.” Laiselleni keski-ikäiselle muumiolle riittää jatkuvasti   uutta ihmeteltävää  suomen nykyissanastossa. Menne

ON TAAS TALVI Yksi luo – toinen kuvaa En ole erityinen talvipäivien ystävä. Sen verran kuitenkin ulkoilin, että otin valokuvan yhdestä pihamaani arkisesta esineestä. Postilaatikkohan se siinä. Klisee väittää kuvan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. En ole varma, mitä kuva tässä kohdin kertoisi minulle, jollei varastossani olisi sanoja, joille sen sisällön kääntäisin. Kieli on niin oleellinen osa ihmiselämää, että kuvitteleminen olemisesta ilman niitä on vaikeaa. Yhtä kaikki kuva kertoo kaikenlaista. Ei se kuitenkaan taida olla kuva, joka puhuu. Mutta katsellaan. Ensimmäisenä mieleeni tulee, että on taas talvi. En niinkään pohdi ajan riennon rajuutta ja aseta painoa sanalle ”taas”, vaan vertailen menossa olevaa vuodenaikaa lähimennneisyyden helmikuihin. Muisti hämärtyy nopeasti taaksepäin kelatessa, mutta yleinen mielikuva on, että joskus nurmikko on vihertänyt näihin aikoihin. Juuri nyt on talvi – sellainen kuin lapsena, jolloin hanget olivat pienen miehen ko