ON TAAS TALVI

Yksi luo – toinen kuvaa

En ole erityinen talvipäivien ystävä. Sen verran kuitenkin ulkoilin, että otin valokuvan yhdestä pihamaani arkisesta esineestä. Postilaatikkohan se siinä. Klisee väittää kuvan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. En ole varma, mitä kuva tässä kohdin kertoisi minulle, jollei varastossani olisi sanoja, joille sen sisällön kääntäisin. Kieli on niin oleellinen osa ihmiselämää, että kuvitteleminen olemisesta ilman niitä on vaikeaa.

Yhtä kaikki kuva kertoo kaikenlaista. Ei se kuitenkaan taida olla kuva, joka puhuu. Mutta katsellaan.

Ensimmäisenä mieleeni tulee, että on taas talvi. En niinkään pohdi ajan riennon rajuutta ja aseta painoa sanalle ”taas”, vaan vertailen menossa olevaa vuodenaikaa lähimennneisyyden helmikuihin. Muisti hämärtyy nopeasti taaksepäin kelatessa, mutta yleinen mielikuva on, että joskus nurmikko on vihertänyt näihin aikoihin. Juuri nyt on talvi – sellainen kuin lapsena, jolloin hanget olivat pienen miehen korkuisia ja ylikin.

”Talouteemme tulee yksi päivittäin ilmestyvä sanomalehti, yksi kahdesti viikossa ilmaantuva paikallisaviisi ja vielä naapurikunnan viikoittainen pitäjänlehti. Mikään niistä vain ei tule nykyään tähän laatikkoon.”

Postilaatikon päälle kertynyt lumi muistuttaa minua viime päivien runsaista lumisateista. Totuuden nimissä totean, että luomistyön teki puolisoni.  Muistuttaa se muustakin. Postilaatikko saa nimittäin nykyään olla huonattavasti enemmän rauhassa kuin ei niin hirveän monta vuotta sitten ja siksi sen kanttakaan ei tarvitse välttämättä olla alvariinsa aukomassa.  Talouteemme tulee yksi päivittäin ilmestyvä sanomalehti, yksi kahdesti viikossa ilmaantuva paikallisaviisi ja vielä naapurikunnan viikoittainen pitäjänlehti. Mikään niistä vain ei tule nykyään tähän laatikkoon. Ne  tupsahtavat netitse tabletin ruudulle. Suurin osa laskuista menee suoraan verkkopankkiin tai tulee sähköpostitse – ja ovat täten myös paperilaskua paremmin turvassa postia vohkivilta ja tilinumeroita tuunaavilta hämäräheikeiltä.   

Syksyllä laatikkoon tipahti kirje Poliislta, mutta sekin osoittautui tarkemmasssa katsannossa seuraukseksi  autoani lainanneen sukulaisen viilettämisestä. Valtaosan verkkokirjakaupasta tilaamistani tuotteista noudan muutaman sadan metrin päästä R-kioskilta, joskus jokin lähetys tulee laatikkoonkin. Useimmiten Postin kelkkomat paketit päätyvät S-marketin aulan automaattiin, josta poimin ne ruokaostoksilla käydessäni.  Iso osa kotiin kannettavasta  tuntuu olevan mainostavaraa, jonka siirrän lukematta jätepaperipinoon. Veljekset Keskisen mainoksilla uuni syttyy kyllä hyvin.

”Maailma muuttuu. Kokonaiskuvassa digitalisaatio on hyvä, mutta kaikille ei. Jo siksi, että suorittava työ vähenee monin kohdin.”

Omat kokemukseni Postin toiminnasta ovat lopulta aika lailla hyviä. Lähetyksiä ei ole kadonnut, eivätkä toimitusajatkaan ole olleet kohtuuttomia. Jotenkin oireellista kuitenkin on se, että mm. eräs paljon käyttämäni nettidivari mainitsee sivuillaan, että Postin toiminta on muuttunut sen verran epäluotettavaksi, että luvatut toimitusajat eivät välttämättä pidä. Menneellä viikolla olin yhteydessä erääseen tutkimuskeskukseen, koska olen mukana tutkittavana yhdessä heidän tieteellisessä hankkeessaan. Tutkimushoitaja kertoi lähettävänsä tiedon tutkimuskäynnistäni saapumisohjeineen kirjeenä ja lisäsi sitten, että sen saapuminen saattaa tietysti viipyä, kun postista ei nykyään oikein tiedä.

Maailma muuttuu. Kokonaiskuvassa digitalisaatio on hyvä, mutta kaikille ei. Jo siksi, että suorittava työ vähenee monin kohdin.

”On asioita, jotka tapahtuvat nopeasti ja niitä, joiden kohdalla vauhti on hidas. Näiden lisäksi on mitä ilmeisimmin niitä, jotka eivät muutu koskaan.”

Ottamani kuva kertoo myös siitä, että muovi on lähes ikuista – ja siksi myös ongelmallista. Tämäkin punaboksi on ollut paikoillaan säiden armoissa yli kaksikymmentä vuotta ja edelleen iskussa. Se on kiinnitetty jalustaan, joka kertoo myös omia tarinoitaan. Jalustan on väsännyt entinen esimieheni ja naapurini Raimo Kemppainen (1953-2010), joka oli 1990-luvulla Vilppulan seurakunnan kirkkoherrana. Hän autteli monin tavoin vuosikymmenen puolivälissä talomme remontissa ja hitsaili siinä yhteydessä myös telineen postilaatikollemme. Olkoon Ramilla hyvin valossa ja rauhassa! Viimeisen kerran hän käveli tämän laatikon ohi kevätkesällä 2009 tullessaan meille ylioppilasjuhliin.

Poimitaan vielä kuvan taustalta metallinen kaappi, joka on tarkoitettu ongelmajätteille. On asioita, jotka tapahtuvat nopeasti ja niitä, joiden kohdalla vauhti on hidas. Näiden lisäksi on mitä ilmeisimmin niitä, jotka eivät muutu koskaan. Kun jotkut neropatit muutama vuosi sitten tuikkasivat naapurissamme olevan ammattikoulun pihalla olleen jätelavan tuleen, palomestari totesi kaapista, että tuo lähtee tuosta. Ei ole lähtenyt ja luulenpa, ettei lähdekään. Kaappi saattaa onneksi hyvinkin olla tyhjä. Sen sijainti on kuitenkin sellainen, että notkea nuoriso pääsee halutessaan kiipeämään sitä apuna käyttäen hillumaan koulurakennuksen katolle. Seurasin siellä heilumista yhden pääsiäispäivän tässä taannoin. Aikomuksenani oli olla asiasta yhteydessä oppilaitokseen, mutta yhteystiedot olivat niin tyystin kryptisiä ja osa niistä osoitti yli sadan kilometrin päähän, että turhauduin koko asiaan. Mitäpä minä tässä  turhia kyyläilemään.

Laitan tähän vielä toisen kuvan samoilta vaiheilta. Se kertokoon siitä, miten nykyään kuvia voi räpsiä mielin määrin. Ennen jokainen ruutu maksoi erikseen ja se lietsoi harrastajassa säästeliäisyyttä. Ja kertovat nämä kuvat siitäkin, että ennen näpsäistiin ja sitten jännitettiin, miten otoksetovat onnistuneet. Diassa horisonttia saattoi tarvittaessa hiukan suoristaa, kun leikkasi filmin reunasta palasen, mutta siinäpä se editoiminen sitten olikin. Nyt voin istua vaikka koko päivän tietokoneen ääressä, käydä väripurkilla, lisätä kontrastia, säädellä tarkkuutta ja niin edelleen. Yleensä käy niin kuin monen muunkin asian kanssa: huomaa, että ennen ei ollut paremmin. Mutta edelleen kuva kertoo paljon. Varsinkin ottajastaan.

"Nyt tämä on kuitenkin tässä."

Tässä blogitekstissä on noin 800  sanaa – ei siis  edes yhden kuvan edestä, jos vanha sanonta on kudissaan. Ennen sen kirjoittamiseen, saati saattamisen muiden kuin mahdollisesti tyttöystävän luettavaksi, olisi kulunut aikaa ja tupakkia. Minun kohdallani näistä vain aikaa. Nyt tämä on kuitenkin tässä.