Siirry pääsisältöön

PYHÄAAMUN RAUHA, DIXIE ROCK


Sunnuntai. Olen mennyt kesästä ja kuumasta huolimatta kohtalaisen aikaisin levolle. Normaalit ihmiset eivät liiku klo 24-6, totesi kotikaupunkini virkamies muutama vuosi sitten, kun haettiin perusteita sammuttaa kylän katuvalot yön tunneiksi. Olen tainnut kyllä rikkoa tätä normia aivan äskettäin. Luultavasti olen pyöriskellyt unissani ja muistelen käyneeni aamuyöllä kusella.

”Kirkonkellot. Yleensä ne eivät kuulu meille asti. Nyt kuuluvat. Suomi on hissukseen kiinni ja ikkuna auki.”

Mutta asiaan. Herään oikeasti kello yhdeksän. Korvissani soi. Kirkonkellot. Yleensä ne eivät kuulu meille asti. Nyt kuuluvat. Suomi on hissukseen kiinni ja ikkuna auki.

Kuuntelen kumahduksia. Tuttuja ovat. Muistuttelevat ihmisiä, että kirkonmenot alkavat tunnin päästä.



Annan niiden soida, eivätkä ne minun antamisiani tietenkään kysykään. Annan itseni pysyä vaakatasossa mahapuoli taivaaseen päin. Huomaan kaivavani liki huomaamattomasti jotakin perustetta loikoilulleni. Olin eilen hautajaisissa. Hyvissä hautajaisissa.   Ensi pyhäksi keksin uudet syyt.

”Koen edelleen olevani Jumalan kanssa läheisissä väleissä, mutta ehkä hyvinkin toisin kuin viisitoista vuotta sitten.”

Olen iässä, jossa kanttini on kasvanut myöntämään, että työ sairaalapappina jättää minuun jälkensä. Yksi niistä on se, että en aina kaipaa vapaa-ajallani toisten ihmisten pariin. En tänäkään aamuna. Ja uskallan sanoa, että jumalanpalvelus muistuttaa minua sen verran arkityöstäni, että se ei juuri nyt ole tapani rakentua. Olen tässä ehkä kuin kirjailija Pekka Kejonen, joka Hotelli Huminan lauluissa (Otava 1972) noituu kirjastoautoa, joka ilmestyy sairaalan pihalle muistuttamaan häntä ammatistaan.

Niin. Koen edelleen olevani Jumalan kanssa läheisissä väleissä, mutta ehkä hyvinkin toisin kuin viisitoista vuotta sitten.

Sen sijaan, että nousisi, tämä Luojan perhospää rikkoo itseään kahlitsevaa kesäisen epäluovuuden periaatetta  ja laatii runon. Ei sentään kirjoita lakanaan.

Kirkonkellot.
Pyhäaamun rauha
antaa niiden tulla kaupungin yli
 ja kiivetä hellekesän jäljiltä
auki jääneestä ikkunastani.

Joka lyönnissä muisto,
sen preesens, mikä oli.
Dixie rock.

Tutusti ne kajahtelevat.  Toivottavasti monelle rohkaisua ja lohtua. Minullekin, juuri nyt soidessaan.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  PAAPAN JOULUSAARNA Sairaalapapin iltakirjasta   Istun sairaalan sisääntuloaulassa, kello löi jo viisi. Ilta-ajan seesteisyys on laskeutunut, poliklinikat sulkeneet jo tältä päivältä. Seinustalla istuu mies ja lukee William Goldingin romaania Kärpästen herra . Häiritsen hänen rauhaansa ja pysähdyn juttelemaan. Keskustelemme kirjoista ja niiden lukemisesta. Ajatusten ketju etenee niin, että suosittelen hänelle Reetta Huttusen novellikokelmaa Katsastusasema . Kerron lukeneeni sen Haapamäen radalla. ”Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat.” Taksikuski kävelee aulan halki hissille ja huikkaa tervehdyksen. Toivotamme hyvät joulut, olemme olleet samassa koulun kuusijuhlassa jo 1970-luvun alussa Tampere Southern Comfortissa. Nyt täällä, omilla töillämme. Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat. Kuusi Kahvion kulmalla kuusi kynttilöineen käy. Niitä on joka osastolla lisää. Joulun lapsi syntyy ja työ tulee täytetyksi. ”Ja kaiken tämän kipujen mies ja sairaude
Lähetä kommentti
Lue lisää
  TULEE HEINÄKUU Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta   ”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä   pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.” Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se oli silloin jä
1 kommentti
Lue lisää
  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matkalla kohti Vilp
Lähetä kommentti
Lue lisää