Paarlahden leveydeltä

TÄRKEITÄ KUVIA NÄMÄKIN ”Eli vielä toinen muistiinraaputus sairastuvalta. Tämän jälkeen on aika vaihtaa levyä.” Kirjoitin edellisesä tekstissäni elämäni tähän asti tärkeimmästä kuvasta. Nyt viikonloppuna olen jatkanut minua hoitavien ihmisten suosituksen mukaisesti omaehtoista kuntoutusta muun muassa nappaamalla muutamia kuvia ja työstämällä niitä tietokoneella. Lätkin niitä tähän näkösälle. Tärkeitä kuvia nämäkin. Päättyköön syyskuu näihin keltaisen sävyihin, joita tosin ei ole ihan viittäkymmentä. Eli vielä toinen muistiinraaputus sairastuvalta. Tämän jälkeen on aika vaihtaa levyä.   Ottamieni kuvien kohteet valikoituivat ihan sillä yksinkertaisella periaatteella, että en viitsinyt vielä lähteä omin päin hampparoimaan kotipihapiirini ulkopuolelle. Kai näitä sitten joku katselee sillä silmällä, että miten olen osunut… Perheenjäseneni totesivat joskus, että jos joku katselee valokuviani sitten, kun en itse ole enää niitä kommentoimassa,

l TÄHÄN ASTI TÄRKEIN ” Jospa olisi vielä monta kirjaa kirjoiottamatta ja kuvaa ottamatta. Kyllä minä niissä seison vaikka kravatti kaulassa, jos se siitä on kiinni. Vaikka ei se tietenkään ole.” Vuoden 2018 syyskuun viimeisenä perjantaina olin tähän astisen elämäni tärkeimmässä valokuvassa. Patsastelin Tampereen teknillisen yliopiston Festia-rakennuksen aulassa yhdessä juuri diplomi-insinöörin todistuksen pokanneen poikani kanssa. Se oli hieno päivä. On totta kai hienoa, kun jälkeläinen saa akateemisen urakkansa valmiiksi. Oli kuitenkin myös toinen syy, miksi päivä oli hieno ja miksi tuo kuva itse asiassa on tähän astisen elämäni tärkein. Oli vain yksinkertaisesti hienoa olla tuossa kuvassa. Färman ja poika (vas). Kuva: Sanna-Leena Paarlahti Asia huhuilee jotakin taustoitukseksi. En yleensä innostu sairauksien ja muiden vastoinkäymisten asettamisesta julkisesti näytteille. Sallin nyt itselleni tämän tekstin verran poikkemista linjalta. Mainitussa val