TÄRKEITÄ KUVIA NÄMÄKIN

”Eli vielä toinen muistiinraaputus sairastuvalta. Tämän jälkeen on aika vaihtaa levyä.”

Kirjoitin edellisesä tekstissäni elämäni tähän asti tärkeimmästä kuvasta. Nyt viikonloppuna olen jatkanut minua hoitavien ihmisten suosituksen mukaisesti omaehtoista kuntoutusta muun muassa nappaamalla muutamia kuvia ja työstämällä niitä tietokoneella. Lätkin niitä tähän näkösälle. Tärkeitä kuvia nämäkin. Päättyköön syyskuu näihin keltaisen sävyihin, joita tosin ei ole ihan viittäkymmentä. Eli vielä toinen muistiinraaputus sairastuvalta. Tämän jälkeen on aika vaihtaa levyä.

 

Ottamieni kuvien kohteet valikoituivat ihan sillä yksinkertaisella periaatteella, että en viitsinyt vielä lähteä omin päin hampparoimaan kotipihapiirini ulkopuolelle.

Kai näitä sitten joku katselee sillä silmällä, että miten olen osunut…

Perheenjäseneni totesivat joskus, että jos joku katselee valokuviani sitten, kun en itse ole enää niitä kommentoimassa, hän päätyy luultavasti lopputulemaan, että ompa jamppa ollut huono kuvaaja. Kun tuohonkin näpsäykseen on kauniin kirkon viereen jäänyt bajamaja ja ruosteinen Lada…

Tällaisia kuitenkin otin nyt ihan vaan ottaakseni ja saadakseni materiaalia 
puuhailuuni. 

Keltuaiskuvien seurana olkoon otos Arabian lautasesta meidän keittiössä.

 Tyttäreni totesi pyhäaamulla: ”Hei, tuo on säästettävä isälle.” Jutun vitsi on siinä, että olen viimeiset 25 vuotta syönyt aamiasleipäni juuri tällaiselta lautaselta. Älä kysy, miksi – tai kysy vaan, jos kysytyttää.  Kyse ei ole kummemmasta kuin siitä elämän hulluudesta, jota vain pitää olla, jotta kaiken muun kanssa pärjää.

Samainen tyttäreni, viisas nainen, totesi minun aloitettuani kuntoutusjakson: ”Sitten pitää olla vakavasti huolissaan, jos sieltä kerrotaan isän tykkäävän sienistä, haluavan juoda ruuan kanssa maitoa ja kyselleen, että koskahan hän pääsee hiihtämään.”  Samainen tyttäreni kielsi minua myös kiusaamasta laitoksen terapiaihmisiä. ”Iskä, taistele systeemiä vastaan vain kohtuudella ja muista, että ne ovat melkein kaikki sinun puolellasi.” Varmaan näin. Terapeutit ovat varmasti syvimmältään onnellisen tietämättömiä siitä, mihin minun kanssani saattaa joutua. Sain viime viikolla eteeni tehtävän, jossa minun piti muutamalla lauseella selittää, mikä on varpunen. Päätin olla kunnolla ja varmistin, että ”tässä varmaankin tarkoitetaan lintua eikä lituskaa kanisteria, jollaisessa pirtutrokarit kieltolakivuosina myivät tavaraa asiakkailleen.” Kun tänään palaan takaisin laitosjaksolle, aion jatkaa suorastaan vennamolaisella vakaudella asialinjalla. Ehkä niin on helpompi, myös minulle.

” There´s a good moon on the rise!”

Viime viikon lopulla yöhoitaja tupsahti huoneeseeni ja pohdiskeli, kuinka usein hän käy katsomassa, että en ole heittänyt lusikkaa nurkkaan. Kyselynsä taustaksi hän sanoi: ”Olen yläkerran hoitajia, enkä ihan tunne käytäntöjä.” Vältin niukasti kiusauksen kysyä, onko heillä vuorossa myös alakerran jengiä.

Eli nyt vaan mielenkiinnolla seuraamaan osallistuvana havainnoijana, minkälainen on meininki tulevalla viikolla. Sain kavereilta Facebookin Pulpetti-ryhmästä hyviä vinkkejä sairaala-aiheisista kauhukirjoista. Tulevien iltojen lukemiseksi minulla on mm.  Michael Palmerin romaani  The Sisterhood, joka vaikuttaa lupaavan hyytävältä. Luotan selviäväni.

Ja alkaahan parahiksi lokakuu.

There´s a good moon on the rise!