l

TÄHÄN ASTI TÄRKEIN

”Jospa olisi vielä monta kirjaa kirjoiottamatta ja kuvaa ottamatta. Kyllä minä niissä seison vaikka kravatti kaulassa, jos se siitä on kiinni. Vaikka ei se tietenkään ole.”

Vuoden 2018 syyskuun viimeisenä perjantaina olin tähän astisen elämäni tärkeimmässä valokuvassa. Patsastelin Tampereen teknillisen yliopiston Festia-rakennuksen aulassa yhdessä juuri diplomi-insinöörin todistuksen pokanneen poikani kanssa. Se oli hieno päivä. On totta kai hienoa, kun jälkeläinen saa akateemisen urakkansa valmiiksi. Oli kuitenkin myös toinen syy, miksi päivä oli hieno ja miksi tuo kuva itse asiassa on tähän astisen elämäni tärkein. Oli vain yksinkertaisesti hienoa olla tuossa kuvassa.

Färman ja poika (vas).

Kuva: Sanna-Leena Paarlahti

Asia huhuilee jotakin taustoitukseksi. En yleensä innostu sairauksien ja muiden vastoinkäymisten asettamisesta julkisesti näytteille. Sallin nyt itselleni tämän tekstin verran poikkemista linjalta. Mainitussa valokuvassa pönöttämiselle olisi nimittäin ollut varteenotettavana vaihtoehtona sairaalassa tai ruumishuoneella makaaminen. Sen dramaattisemmasta asiasta ei ole kysymys kuin siitä, että päässäni kiertävä veri virtasi pari viikkoa sitten rännistä ohi ja nyt minua kursitaan sen jäljiltä kuntoon. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että junan alle onnistuu joskus jäämään sillä lailla vähän. Samalla olen tietoinen siitä, että olisin hyvinkin voinut myöhästyä illan viimeisestä kiskobussista Vilppulaan. 

”Kirjoitan tätä tekstiä oikeastaan lääkärin määräyksestä. Lukeminen, kirjoittaminen, valokuvien kanssa puuhailu ja musiikin kuunteleminen ovat kaikki kotiin päin.”

En kuitenkaan jäänyt laiturille. Olin poikani valmistujaisissa ja sitten ensimmäisellä sairastumiseni jälkeisellä  kotilomalla. Kirjoitan tätä tekstiä oikeastaan lääkärin määräyksestä. Lukeminen, kirjoittaminen, valokuvien kanssa puuhailu ja musiikin kuunteleminen ovat kaikki kotiin päin. Ei hullumpia ohjeita…mutta ihan oikeasti minua puhuttelee se, että minä kampean itseäni ylös maailmasta, johon pari viikkoa sitten putosin ja apuna minulla ovat asiat, jotka ovat vuosikymmeniä olleet minulle tärkeitä ja rakkaita. Gimme Shelter!  Se on nyt minun huutoni elämälle.

”Tärkeiden ja rakkaiden asioiden avulla, puhumattakaan tärkeistä ja rakkaista ihmisistä. Perheenjäsenistä ja ystävistä.”

Oltuani viimeiset pari viikkoa jatkuvasti testikuvassa, totean hieman itseironisesti, että tämänkin joku varmaan lukee sillä silmällä, että miten kirjoittaminen Paarlahdelta sujuu. Vähän samaan tapaan kuin saatuani yliopistosairaalassa luvan kävellä lähdin pikimmiten istumaan tyhjän päälle. Astialle astellessani mietin, että missähän on silmäpari, joka arvioi, miten kävelemiseni sujuu. Toki näin pitää ollakin, kun ihmistä hoidetaan, mutta jääköön potilaalle  oikeutus pelata tilanteessaan mustan huumorin ja sarkasmin korteilla. No näin tämä sujuu niin kuin sanat tähän asettuvat. Luotan samaan minkä totesin neuropsykologille hänen todettuaan, että löydän sanat vaivatta. Totesin, että sanat ovat aina olleet ystäviäni, eivätkä ne nytkään minua jätä. Se on yksi syvimpiä toiveitani tässä ja nyt.

”Voisin kysyä, miten ole ansainnut nämä ihmiset.  En kuitenkaan kysy, sillä tiedän, ettei minun ole tarvinnut heitä ansaita. Olen onnellinen, että he ovat.”

Tärkeiden ja rakkaiden asioiden avulla, puhumattakaan tärkeistä ja rakkaista ihmisistä. Perheenjäsenistä ja ystävistä. Voisin kysyä, miten ole ansainnut nämä ihmiset.  En kuitenkaan kysy, sillä tiedän, ettei minun ole tarvinnut heitä ansaita. Olen onnellinen, että he ovat.

”Eräs kirjailijaystäväni totesi  jokin aika taaksepäin, että jos sinulla on jotakin kirjoitettavaa, sen kirjoittamisen aika on nyt. Voi kuulostaa kliseeltä ja tekee niin juuri siksi, että asia on niin.”

 Kliseet ovat kliseitä siksi, että ne ovat niin hirvittävän tosia. Eräs kirjailijaystäväni totesi  jokin aika taaksepäin, että jos sinulla on jotakin kirjoitettavaa, sen kirjoittamisen aika on nyt. Voi kuulostaa kliseeltä ja tekee niin juuri siksi, että asia on niin. Ja ajatusta voi lavennella muuttujat muuttaen. Sisältö pysyy totena.

Jospa olisi vielä monta kirjaa kirjoiottamatta ja kuvaa ottamatta. Kyllä minä niissä seison vaikka kravatti kaulassa, jos se siitä on kiinni. Vaikka ei se tietenkään ole. 

”Lahjahommaa tämä on kaikki.”

Lahjahommaa tämä on kaikki. En ole kyllä koskaan ymmärtänyt, kun joku sanoo olevansa kiitollinen elämälle. Itse en keksi, miten se tehdään. Mutta yritän päivittäin kaivaa vähän syvemmältä. Olen vuosien mittaan käynyt aika koukeroisia keskusteluja Luojani kanssa, mutta pohjimmiltani luotan siihen, että kyllä tämä kaikki on nimenomaan hänen lahjaansa ja hän on kiitollisuuteni kohde. Enemmän kuin elämä.  

  

Mutta Färman asetaa tavoitteen tulevaan. Ja juuri nyt hän on sitä mieltä, että kyllä täältä tullaan.