Paarlahden leveydeltä

KYLLÄ TÄTÄ RIITTÄÄ ”Yksitoista päivää, sitten juna tulee asemalle.” Lasken päiviä. Niitä on tätä kirjoittaessani arkielämän normaaleilla reunaehdoilla laskien jäljellä yksitoista.    Kyllä tätä riittää, siinä päällimmäinen tuntemukseni juuri nyt. Yksitoista päivää, sitten juna tulee asemalle. Kysymys on siitä, että heinäkuun myötä palaan töihin viime syyskuussa alkaneelta piknikiltä. Lusittua on silloin kasassa yhdeksän ja puoli kuukautta. Sanavalintani on tietoinen. Puhun ”lusimisesta” siksi, että elämässäni ajassa on yksi keskeinen yhteinen nimittäjä linnassa istumisen kanssa – jota tosin olen havainnoinut vain sivusta ja työni puolesta. Se on se, että oleellista ei  niinkään  ole kulunut aika, vaan se, mitä ajan kuluessa on tapahtunut. Matka syyskuusta kesäkuuhun on ollut pitkä. ”Olen melkoisen globaalin  kulttuuripankin osakas.” Minua on menneitten kuitten mittaan hoitanut noin yhdeksän lääkäriä ja viisi ja puoli psykologia, sen lisäksi on

VAILLA PORSAAN ETUA Suuri osa joululauluista on tehty kesällä. Minäkin kirjoitan nyt siis vuodenvaihteesta. Paitsi, että en kirjoita nyt. Siivotessani kaappiani vastaan tuli teksti, joka on julkaistu Mäntän seudun paikallisaviisissa eli   KMV-lehdessä 30.12.1994: ”Mutta kyllä hän on itse asiassa aika oleellisia asioita tiennyt, vaikka ei ole oikeasti tiennytkään.” "Ihmiseltä puuttuu porsaan etu – tietämättömyys omasta kuolevaisuudestaan. suvun n okkamies Big Daddy toteaa näin Tennessee Williamsin näytelmässä Kissa kuumalla katolla. Sattuva sanominen näin vuotuisten kinkkukarnevaalien ja vuodenvaihteen aikoihin. Kaiken lisäksi Big Daddyn ajatus on ilmeisen tosi. Uuden vuosiluvun kirjoittamista opetellessaan joutuu toteamaan, että päivät kuluvat. Kello voi pysähtyä, mutta aika ei. Mick Jagger ja Keith Richards toteavat vuonna 1974 levytetyssä kappaleessaan Time Waits For No-one, että aika ei odota ketään. Sillä ei ole suosikkeja, eikä se tule odottamaan minua