SATEISENA PERJANTAIAAMUNA HATANPÄÄNNIEMELLÄ

”Jos tänään olisi elämäni viimeinen päivä, miten sen käyttäisin?

Kenen kanssa sen viettäisin? Keneltä pyytäisin anteeksi, ketä kiittäisin?

Mitä sanoisin itselleni? Entä Jumalalle?”

 Paikallisen seurakuntayhtymän nettisivu asettaa eteeni tällaisia kysymyksiä sateisena perjantaiaamuna Hatanpäänniemellä. Elokuun lähes viimeisenä päivänä.

” Silloin ollaan vaan. Tai sitten jotain muuta. Minulta puuttuu oma kokemus.”

Kaikenlaista saa kysyä. Jotenkin minusta tosin tuntuu, että tällaisten asioiden kuivaharjoittelu on lähempänä ajatusleikkiä kuin tosielämää. Voin olla väärässä - oikeat asiantuntijat ovat tässä kohdin yleensä jo kuolleet. Kovin isot kysymykset näyttävät useimmiten karkaavan ihmisen luota tultaessa kalkkiviivoille. Silloin ollaan vaan. Tai sitten jotain muuta. Minulta puuttuu oma kokemus.

” En usko, että minun tarvitsee sanoa Jumalalle sen kummempia. Ei hän minun maailmanselityksiäni tarvitse.”

Aamuinen kysymyksenasettelu asettuu omassa mielessäni huomattavasti mielenkiintoisempaan pykälään, kun unohdan kysymyksistä ensimmäinen ja mietin vain tätä päivää. Ei sen väliä, onko tämä  viimeinen vai ensimmäinen pitkässä jonossa. Miten ja kenen kanssa sen vietän, ketä kiitän, keneltä ehkä pyydän jotakin anteeksi - ne ovat näin nähtynä oleellisia kysymyksiä. Mitä sanoisin itselleni?

En usko, että minun tarvitsee sanoa Jumalalle sen kummempia. Ei hän minun maailmanselityksiäni tarvitse. Ja kuten olen joskus kirjoittanut, hiljaisuus saattaa olla monesti hänen korvilleen kauneinta musiikkia. Luoja antakoon minulle anteeksi tämän tekemäni inhimillistämisen.

Senkin.