Paarlahden leveydeltä

MARRASKUUN ILLASSA RUNO                                    Sade kuuraa maan,                  pää valuu                  alennusmerkkejä.                                  Uhalla yötä vasten                  kuppi kahvia maidotta                  marraskuun moonmartini. Viides kuukausi heinäkuun alussa tapahtuneen työhön palaamiseni jälkeen täyttyy. Takana on myös muutama tuhat syksyistä junakilometriä kotoisilla kiskoilla Vilppulan ja Tampereen välillä. Tänään sain seistä kotimatkalla ensimmäiset kolme varttia eli Tampereelta Juupajoelle, sillä junasta puuttui puolet. Kiskobussin yksikön mennessä päreiksi korvaavaa kalustoa ei tunnetusti ole. Tervetuloa vain ns. lisävuorot meidän rataosuudelle joulukuussa. Mutta menihän se jalkojen päälläkin. ”Junassa on istumapaikkoja, mutta niitä ei voi varata”, toteaa yhtiön nettisovelluskin. ”Lähipäivät teen jotain muuta kuin palkkatyötäni tai matkustan junalla. Luen kirjoja ja kirjoitan kirjaa.” Ensi viikko on taa

EI OLE PAARLAHTI NOIRIA Tällä päällä marraskuussa Mieleeni kierähti, että ensimmäisen kirjani ilmestymisestä tulee tänä syksynä kuluneeksi 19 vuotta. Stephen Kingin   vakaana lukijana tämä tuntuu merkitykselliseltä. Totesin viime kesänä, että on aika jättää toistaiseksi proosan kanssa läträäminen vähäiseksi ja palasin edellisen blogitekstini mukaan viime tammikuusta, mutta tarkemmin tarkasteltuna ainakin puolitoista   vuotta kehitteillä olleeseen runoprojektiini. Se on matkan varrella elänyt ja elähtänyt monitahoisesti - osa sen teksteistä päätyi joulukuussa 2018 julkaistuun S eudut, maat – yhteisteokseen Matti Kivilahden, Marjatta Norojärven ja Tomi Voroninin kanssa ja jotain heinäkuussa 2018 julkaistun toimittamani Jouni Paarlahden Pihkan tuoksu, toukat ja kesä – julkaisun lisukkeeksi. ”Ennen kesää kadotus.” Kansiollinen tekstejä on keikkunut tietokoneellani nimikkeellä Paarlahti noir ja pikku hiljaa on alkanut tuntua, että  ehkä   kokonaisuudesta tule