EI OLE PAARLAHTI NOIRIA

Tällä päällä marraskuussa

Mieleeni kierähti, että ensimmäisen kirjani ilmestymisestä tulee tänä syksynä kuluneeksi 19 vuotta. Stephen Kingin  vakaana lukijana tämä tuntuu merkitykselliseltä.

Totesin viime kesänä, että on aika jättää toistaiseksi proosan kanssa läträäminen vähäiseksi ja palasin edellisen blogitekstini mukaan viime tammikuusta, mutta tarkemmin tarkasteltuna ainakin puolitoista  vuotta kehitteillä olleeseen runoprojektiini. Se on matkan varrella elänyt ja elähtänyt monitahoisesti - osa sen teksteistä päätyi joulukuussa 2018 julkaistuun Seudut, maat – yhteisteokseen Matti Kivilahden, Marjatta Norojärven ja Tomi Voroninin kanssa ja jotain heinäkuussa 2018 julkaistun toimittamani Jouni Paarlahden Pihkan tuoksu, toukat ja kesä – julkaisun lisukkeeksi.

”Ennen kesää kadotus.”

Kansiollinen tekstejä on keikkunut tietokoneellani nimikkeellä Paarlahti noir ja pikku hiljaa on alkanut tuntua, että ehkä kokonaisuudesta tulee jotain. Lue: runokokoelma, jota sitten myyn optimistisesti ajatellen 20 kappaletta. Sisällöstä iso osa on syntynyt viime talven toipilasaikanani, jolloin kirjoitin pääpuuhanani heinäkuussa 2019 maailmalle pullahtanutta suorasanaista kirjaa Vanha 55. Jossain vaiheessa vaihdoin uuden tulokkaan nimeksi Ennen kesää kadotus. Syynä tähän oli viime kädessä se, että vaikka annan uusissa teksteissäni alakulon ja tummien sävyjen vallata alansa kaikessa rauhassa, Paarlahti noiria ei ole olemassa. Voin peilata omia ajatuksiani ajoin synkästi, mutta mitään noiria siitä ei synny. Aito noir nimittäin on aina loppuun asti lohdutonta. Hyvätkin aikeet kiveävät siinä tietä helvettiin. Sellaista tajunnanvirtaa en löydä itsestäni edes kesän ollessa kirkkaimmillaan.

Olen pohtinut jälleen kerran koneeni äärellä  kirjoittamisen merkitystä, sen voimaa. Sillä on ollut suuri merkitys henkiselle toipumiselleni vuoden takaisesta aivotällistä - ja samalla huomaan, että henkinen rakenteeni on edelleen jollain tavalla hauras niissä kohdin, joita en asioiden laadun takia ole voinut kirjoittaa itsestäni ulos. Tai voinut ja voinut. Ainahan voisin perustaa pöytälaatikon, johon tulostaa tekstiä. En vai osaa sellaista kirjoittamista. Pitäisi ehkä opetella.

”Siihen kelpaa kätkeytyä.”

Jatkan hanketta. Vietän tämän viikon kotona ja seuraan Facebookista, miten junat kulkevat Haapamäen radalla. Olen kuin merimies, joka kertoi kuuntelevansa vapaavuorollaan merisäätiedot, koska hänestä oli mukava tietää, miten kavereita heiluttaa. Tässä mahdollinen tekstinäyte tulevaisesta:

Marraskuun pimeä sulloutuu maaseudun kyliin.

Siihen kelpaa kätkeytyä.

Kaamos! Let´s roll.

Tanssin Herra D:n kanssa.

Hihkun ja paukutan.

Pummit tuovat heinäkuun takaisin.

Tällä päällä marraskuussa.