Paarlahden leveydeltä

RUOSTUKOON RAUHASSA ”Tuntuu, että jokin sisin itseäni on kuluneen kevään aikana vetäytynyt sisäiseen maanpakoon.” Koronakeväällä on vaikutuksensa. Jotain niistä tunnen päässäni. Olen kirjoittanut tätä blogia viimeiset viisi vuotta parin tekstin kuukausivauhtia. Kuluvan huhtikuun alussa pääni pursui ideoita, joista ajattelin haluavani sanoa jotakin. Yksi kerrallaan ne ovat lentäneet tiehensä. Uusia on tullut, niiden elinkaari on ollut muutaman tunnin, kestänyt ehkä seuraavaan päivään. Sitten olen todennut ne kelvottomiksi. En ole pitänyt lukua, montako kertaa olen ajatellut lopettaa nämä minua viimeiset parikymmentä vuotta piinanneet kirjoitushommat. Kun aina ei ole ollut kivaa.   Viimeiset pari vuotta ovat olleet tämän tekemisen suhteen varsin intensiivisiä. Nyt on sellainen olo,   että sanottavaa ei ole. Se, mikä on oirereillut aikansa, tulee todeksi.   Tuntuu, että jokin sisin itseäni on kuluneen kevään aikana vetäytynyt sisäiseen maanpakoon. ”Loppuviikolla oli mu

LÄÄKÄRIN KASTEMEKKO Runoilija, lääkäri   Reetta Huttunen kirjoittaa esikoiskokoelmassaan työnsä maailmasta sortumatta autofiktioon. Teksti haastaa myös sairaalapastorin pohtimaan identiteettiään ja olemista jaetulla maalla.   Reetta Huttusen esikoisteos Valkoisessa takissa olen lähinnä mies (Enostone kustannus 2020) ilmestyi muutama viikko sitten, koronapandemian alkaessa juuri lainehtia Suomeen. Jo sovittu julkistamistilaisuus jouduttiin peruuttamaan. Tarvitsen vain kourallisen mustaa huumoria ja hirtehistä katsantoa todetakseni, että sattuipa – Huttunen on yliopistosairaalan   infektiolääkäri ja infektiotautien dosentti. Näin valottuvaa julkaisemisajankohtaa ei tietenkään kukaan olisi kirjalle toivonut. Paitsi että pandemia itsessään on peräti viheliäinen, esikoisteoksen julkjaiseminen on kirjailijalle niin hieno hetki, että ei ole kiva, että se taustoittuu tummanpuhuvilla pilvillä. Mutta maailma on täynnä asiota, joita ei voi valita – ja niin on ehkä korostuneesti siinä maa