LÄÄKÄRIN KASTEMEKKO

Runoilija, lääkäri  Reetta Huttunen kirjoittaa esikoiskokoelmassaan työnsä maailmasta sortumatta autofiktioon. Teksti haastaa myös sairaalapastorin pohtimaan identiteettiään ja olemista jaetulla maalla. 

Reetta Huttusen esikoisteos Valkoisessa takissa olen lähinnä mies (Enostone kustannus 2020) ilmestyi muutama viikko sitten, koronapandemian alkaessa juuri lainehtia Suomeen. Jo sovittu julkistamistilaisuus jouduttiin peruuttamaan. Tarvitsen vain kourallisen mustaa huumoria ja hirtehistä katsantoa todetakseni, että sattuipa – Huttunen on yliopistosairaalan  infektiolääkäri ja infektiotautien dosentti. Näin valottuvaa julkaisemisajankohtaa ei tietenkään kukaan olisi kirjalle toivonut. Paitsi että pandemia itsessään on peräti viheliäinen, esikoisteoksen julkjaiseminen on kirjailijalle niin hieno hetki, että ei ole kiva, että se taustoittuu tummanpuhuvilla pilvillä. Mutta maailma on täynnä asiota, joita ei voi valita – ja niin on ehkä korostuneesti siinä maailmankolkassa, jossa Huttusen tekstit liikkuvat. Kokoelman alaotsikko on Sairaalarunoja. Jäin miettimään sen tarpeellisuutta. Niitähän sen runot kyllä ovat, vaikka vuotavat paikoin vähän reunojensa yli laajempaan ihmisenä elämisen ja identiteettikysymysten pohdintaan.

Kun lääkäri kirjoittaa sairaalamaailmasta ja kun lukijoiden joukossa on mitä luultavimmin paljon heitä, jotka tuntevat kirjoittajan tämän toimen tai jonkin muun asian kautta, kasvaa vaara siihen, että lukija silmäilee kirjaa autofiktiona.  Sitä Huttusen runot eivät tietenkään ole. Äänessä ei ole hän, vaan runojen puhuja. Kukaan ei voi tietenkään kirjoittaa suodattaen näkemänsä ja kokemansa pois,  mutta runous on tälläkin kohdalla fiktiota. Yksikään potilas ei löydä itseään kirjasta. Toinen juttu tietysti on, että runous on usein sillä tavoin ovelaa, että se valehtelee totuuden. Parhaimmillaan juuri niin – ja silloin lukija on kasvotusten itsensä kanssa. Huttusen teoksen kansissa ei ole kirjoittajan kuvaa.  En tiedä, kuinka mietitty ratkaisu tämä on, mutta se on tässä hyvä. Kannen tyhjä lääkärintakki puhuu tarpeellisen.

Huttunen kirjoittaa hyvin, mutta ei onnekseen ole täydellinen. Niin lääkärintakki on runoilijan kastemekko: näimä kaksi ovat valkoisia ja molemmissa on kasvunvaraa. Jokainen kirjoittaja toivoo luultavasti, että paras teos on vielä kirjoittamatta niin kuin  lääkäri luultavasti kokemuksen myötä oppivansa tekemisessään entistä paremmaksi.   Olisi kurjaa olla jo alussa maalissa. Jo nyt Huttusen runoilijanjälki altistaa kateuden synnille. Huttunen on taitava kirjoittaja. Runoilla ei ole kiire mihinkään. Maailmaa ei tarvitse selittää ja sanat putoilevat siihen konkreettiseen elämään, jota ihmisen on eläminen. Näiden sairaalarunojen ääressä mieleeni palautui liki neljänkymmenen vuoden takaa ilta, kun minä ja ystäväni Tapsa, kaksi kuusitoistavuotiasta kitarasankaria, olimme olleet blueslegenda Albert Kingin konsertissa Tampereen Tekulla. Kävellessämme kotiin päin Tapsa totesi: ”Kyllä menee taas kitara pariksi viikoksi vintille.” King´s tone oli purrut tavalla, joka oli tehnyt nöyräksi. Olen joskus yrittänyt itse raapustella runoja, mutta ehkä keskityn nyt hetken vain lukemaan näitä. Valkoisessa takissa olen lähinnä mies on kokoelma, joka kestää useammankin lukukerran.

Olen tehnyt viimeiset 16 vuotta töitä sairaalapappina. En siis ole kirjoittajan kollega, mutta jaan arkityössä samaa maata. Tuo maa ei lopulta ole sairaala käytävineen ja huoneineen, vaan siellä olevat ihmiset. Potilaat, omaiset ja osaltaan myös henkilökunta. Ja tämän lisäksi monet ihmistyön tekijässä heräävät kysymykset.  Kun Huttunen kirjoittaa kohtaamisista, näkemisestä ja välillä myös työtään tekevässä ammattilaisessa asuvasta väsymyksestä ja pienuudesta, kirjoitettu resonoi myös minussa. En sonnustaudu valkoiseen takkiin, mutta kannan virkani tunnuksia, jotka toimivat nekin monta kertaa suojavaatteena. Samalla ne luovat houkutuksen mennä piiloon jonkin turvalliselta tuntuvan taakse. Lääkäri pystyy etäännyttämään asioita lääketieteen kautta – itse joudun joskus tilanteen mennessä ahdistavaksi kiusaukseen ehdottaa virren veisaamista. Sekä lääkäri että sairaalapappi joutuvat kohtaamaan monenlaista hätää, ahdistusta ja epävarmuutta ja myös käsittelemään jollain tavalla sen, että vastaan tulevat asiat lähes järjestään ovat sellaisia, että jossain muussa tilanteessa ne voisivat olla minun asioitani. Jokainen sairaalassa työtään tekevä on osaltaan elämän osallistuvana havainnoitsijana, joka ei voi sanoa ihmisen perimmäisestä hauraudesta, että ei koske minua. Siksi takissa pitää olla kasvunvaraa.

Runoilijan ilmaisu on konstailematonta ja turhia kikkailematonta, eikä lääkärikieltä ole juurikaan pujahtanut joukkoon.  Kokeilevalla lyriikalla on paikkansa, mutta keskivertolukijaa auttaa, jos lukemansa ymmärtää. Ilmaisussa on herkkyytensä. Kun Huttunen kirjoittaa: ”levitän kasvoilleni kosteuttavan päivävoiteen / näkeekö siitä että minulla on melkein täydellinen häpeä?” sorvautuu virke, jonka ääressä ilahtuu riehakkaaksi kuin olisi juonut kirahvillisen viiniä. Ja ”minä parannan sinut / yhtä varmasti kuin aurinko nousee” – nostaa pintaan lempeän ironian. Kun ”mieltä punnitaan talousvaa´alla”, ajatus kulkee hienotunteisesti tuupattuna  oman jääkaapin päällä könöttävästä punnitsemisvälineestä kohti lääketieteen etiikan ja terveyspolitiikan suuria kysymyksiä.

On suuret kysymykset ja sitten usein  suurimmat. Miten riitän, miten maa saa kannattaa minua. Kun joku kysyy ”koska oikea lääkäri tulee?” Aika korjaa meissä nuoruuden vian ja jossain matkan varrella vahvistuu varmuus, että ”tämä ammatti, mikään / ei ole pelkääjiä varten”. Pelkäämällä juuri mistään ei tule oikein mitään – ja sitä vastaan tarvitsen rohkeutta, joka saa elämään peloista huolimatta.

Ja entä kun riitän liikaakin, olen yli määräni ammattini näköinen? Kun ”olen kuitenkin  edelleen niin lääkäri / mainitsen selässä olevasta luomestasi / tulevista työpäivistäni / kuinka et mahdu niiden rattoon” . Lääkäri haluaa joskus riisua takkinsa ja pappi  ärtyy, kun joku kutsuu kaveriporukassa pastoriksi. Ja joskus käy niin kuin takavuosina meillä kotona. Lukioikäisellä tyttärelläni oli jokin elämän kokoinen ongelma, jota hän kuului purkavan äidilleen ja t

otesi sitten: ”Ja jos minä puhun iskälle tästä, se kysyy kuitenkin, miten sinä itse olet ajatellut lähteä ratkaisemaan tuota kysymystä?” Iskälle oli tainnut jäädä joskus sairaalapastorin ja työnohjaajan työmoodi päälle.

Valkoisessa takissa olen lähinnä mies herättää minussa monta työhöni liittyvää kysymystä. Kysymisen ytimeen tullaan kuitenkin siinä, kun runon potilas tiedustelee: ”Tohtori, voiko sairauden kanssa ystävystyä?”  Sairaus taakoittaa ja vie pahimmillaan hengen, mutta se luo myös joskus salakavalasti merkityksiä ja mielekkyyksiä. Elämässä on aika ajoin käyttöä kainalosauvoille. Sairastettuani diabetesta liki neljäkymmentä vuotta olen pyöritellyt tätä kysymystä kerran ja toisen, kirjoittanutkin siitä jokusen kerran. Minua on hoidonohjattu, sopeutettu ja kasvatettu kaikin tavoin ja olenhan minä tautini kanssa pärjännyt. Olen kuitenkin halunnut pitää kiinni siitä, että ystäviä emme ole. Viime kädessä diabetes mellitus on yksi helvetin satakiloinen hyyryläinen, joka on änkeytynyt pyytämättäni asumaan huoneisiini ja pyrin olemaan sen kanssa kroonisessa tukkanuotassa. Ajattelen, että niin on terveellistä.

Reetta Huttunen: Valkoisessa takissa olen lähinnä mies. Sairaalarunoja. Enostone kustannus 2020.