RUOSTUKOON RAUHASSA

”Tuntuu, että jokin sisin itseäni on kuluneen kevään aikana vetäytynyt sisäiseen maanpakoon.”

Koronakeväällä on vaikutuksensa. Jotain niistä tunnen päässäni. Olen kirjoittanut tätä blogia viimeiset viisi vuotta parin tekstin kuukausivauhtia. Kuluvan huhtikuun alussa pääni pursui ideoita, joista ajattelin haluavani sanoa jotakin. Yksi kerrallaan ne ovat lentäneet tiehensä. Uusia on tullut, niiden elinkaari on ollut muutaman tunnin, kestänyt ehkä seuraavaan päivään. Sitten olen todennut ne kelvottomiksi.

En ole pitänyt lukua, montako kertaa olen ajatellut lopettaa nämä minua viimeiset parikymmentä vuotta piinanneet kirjoitushommat. Kun aina ei ole ollut kivaa.  Viimeiset pari vuotta ovat olleet tämän tekemisen suhteen varsin intensiivisiä. Nyt on sellainen olo,  että sanottavaa ei ole. Se, mikä on oirereillut aikansa, tulee todeksi.  Tuntuu, että jokin sisin itseäni on kuluneen kevään aikana vetäytynyt sisäiseen maanpakoon.

”Loppuviikolla oli mukava moottorisahata ja taidan lähiaikoina investoida uuteen klapikoneeseen.”

Tämä blogi on ollut yksi tapa pitää kone käynnissä tekemällä kaiken aikaa jotakin. Tällä hetkellä tuumin, että en jaksa enkä viitsi. Ja että ei ole pakko. Kone ruostukoon tovin rauhassa. Tulevana maanantaina aloitan uuden etätyöviikon. Lusin jokusen palaverin, kirjaudun ajallani työnantajani päivystävään puhelimeen ja käyn  soittajien kanssa keskusteluja siitä, mistä he haluavat puhua. Luen ison nipun lääketieteellisiä tutkimussuunnitelmia toukokuun alun kokousta varten. Alan rakennella esitystä kesälääkärien perehdyttämistilaisuuteen kuukauden päästä ja mietin, hoidanko sen Skypellä vai paikan päällä. Hoidan yhden tai kaksi työnohjaustistuntoa verkoitse. Saatan käydä siunaamassa yhden vuosien ajalta tutun ihmisen hautaan.  Ja askartelen kaikkea muuta, mitä tulee vastaan. Odottelen lopputulemia työnantajani käynnistämistä yt-neuvoitteluista – todennäköisesti sitä, paljonko mätkäisevät lomautusta jossain kohdin vuotta. Tässä kaikessa riittää aktiviteettia ilman kirjoittamistakin. Ja onneksi on paljon muitten tekemää – kirjoittamaa, säveltämää, soittamaa. Loppuviikolla oli mukava moottorisahata ja taidan lähiaikoina investoida uuteen klapikoneeseen. Senkin kanssa saa ajan kulumaan.

 ”Se sykäytti kesällä 1980 ja kyllä se tekee saman myös keväällä 2020.”

Ja onneksi on The Rolling Stones. Yhtye julkaisi pari päivää sitten uuden singlen, ensimmäisen uuden kappaleen tällä vuosikymmenellä. Kaivoin asian kunniaksi esille myös orkesterin albumin Emotional Rescue, jota odottelin ilmestymään kesällä 1980 käydäkseni ostamassa sen Kyttäländaun Epesistä - myöhemmin myyntimies tietysti myi sen minulle uudelleen eri formaatissa ja nyt kuuntelin sen suoratoistopalvelusta.  Ja kun se juhannuksen korvilla 1980 julkaistiin, muistan todenneeni, että vanhat äijät vääntäytyivät sitten uudelle vuosikymmenelle. Niin siis 40 vuotta sitten. Emotional Rescue on yhtyeen huonoimpia albumeja ja nyt julkjaistu  Living In A Ghost Town pesee likipitäen jokaisen sen kappaleista kirkkaasti. Ei sekään mikään ainutlaatuinen veto tietenkään ole ja sen julkaiseminen kirvoittaa taatusti suuren määrän erilaisia rollaattorivitsejä ja sekin taatusti muistetaan mainita monta kertaa, että yhtyeen musiikki ei ole erityisemmin uudistunut muutamaan vuosikymmeneen. Olkoon niin, mutta kappaleessa on edelleen tallella se särmikäs dekadenssi, johon itse lumouduin 70-luvulla ja joka on läsnä yhtyeen heikoimmissakin hetkissä. Se sykäytti kesällä 1980 ja  tekee saman keväällä 2020.

”Saatan tulla takaisin.”

Ja mitä teen itse kahdenkymmenen vuoden päästä, Rollareiden nykyiässä? Kirjoitanko jotain tai saanko väsättyä muuta luovaa? Aika ei odota ketään eli sen näkee, jos silloin on minun suhteeni jotain nähtävää. Mutta ajatus jää. Saatan tulla takaisin. Ennen sitä vedän kuitenkin kirjoittajana kunnon kevät- ja kesäunet. Nostan alkajaisiksi vaikka jalat tämän oheispallin päälle ja otan laiskantuolissani rötväkkään takakenon.