Paarlahden leveydeltä

  ISÄNPÄIVÄÄ YLÄVESILLÄ ”Kaksi kolmesta lapsestani käy, siinä menot.” Päätän sairaalapapin kuvitteellisen lauantaipäivän Tampereella niin, että pääsen nousemaan 22.07 lähtevään Jyväskylän junaan. Aloitan vetäytymisen isänpäivän viettoon ylävesillä. Sieltä kajastavaan Mäntän valoon. Mäntän valo   Takana on päivä, jonka mittaan olen oleksinut työpaikallani tai työhön sisältyvillä matkoilla 14 tuntia. Niistä aktiiviseksi työajaksi kirjattaisiin kahdeksan tuntia, jos aktiivista työaikaa kohdallani tässä kohdin merkittäisiin johonkin. Ihan savotta. Päivän tunnekuorma seuraa minua myöhäisiin tunteihin. Ihmisten elämään sattuvat katastrofit kaikuvat niin myös paatuneen ammattilaisen mietteisiin. Karisevat sitten sieltä pois, toivon. Ja onhan päivään sisältynyt myös paljon mukavaa – olen saanut istua mustan auton takapenkillä ja matkustaa ratikalla. ”Tunnen omani ja osaan jäädä Vilppulaan.” Illallinen junamatka ylävesille osoittaa taas todeksi sen, että elämä on Haapamäen rata. Joki

  MARRASKUU, SIELUN TILA   ”Ihmisen pyrkimyksillä onneen on taas pyyhitty lattioita.”       Viittailen otsikossa itseeni tai oikeammin kirjallisiin aikaansaannoksiini. Runokokoelmani Vilppula, sielun tila: 571 neliökilometriä koillista leveyttä ilmestyi vuonna 2001. Siitä on kaksikymmentä vuotta. Kaikesta alkaa olla kauan.   ” Oriveden jälkeen mennään lujaa ja tasaisesti.”   Nyt on marraskuu 2021. Sielu hakee yhä tilaansa. Saan perjantaina pikakomennuksen jatkaa työviikkoani ylimääräisellä päivällä olemalla   Tampereen seurakuntien päivystävä sairaalapastori lauantaina kello 8-22. Tämä merkitsee ruhon roudaamista aamujunalla kotipitäjästä Tammerkosken kylään. Aamu on sumuinen ja junan odottaminen Vilppulan aseman raiteelle kaksi tuntuu ylellisyydeltä. Ei tarvitsisi tiirailla metsästä tielle pyrkiviä eläimiä eikä olla porkkanantarkkana muiden seassa. Murhakin ehtisi ratketa ennen määränpäähän saapumista. Nytkähdämme liikkeelle, Haapamäen rata vetää, enkä kulje yksin. Oriv