Siirry pääsisältöön

 

ISÄNPÄIVÄÄ YLÄVESILLÄ

”Kaksi kolmesta lapsestani käy, siinä menot.”

Päätän sairaalapapin kuvitteellisen lauantaipäivän Tampereella niin, että pääsen nousemaan 22.07 lähtevään Jyväskylän junaan. Aloitan vetäytymisen isänpäivän viettoon ylävesillä. Sieltä kajastavaan Mäntän valoon.

Mäntän valo

 Takana on päivä, jonka mittaan olen oleksinut työpaikallani tai työhön sisältyvillä matkoilla 14 tuntia. Niistä aktiiviseksi työajaksi kirjattaisiin kahdeksan tuntia, jos aktiivista työaikaa kohdallani tässä kohdin merkittäisiin johonkin. Ihan savotta. Päivän tunnekuorma seuraa minua myöhäisiin tunteihin. Ihmisten elämään sattuvat katastrofit kaikuvat niin myös paatuneen ammattilaisen mietteisiin. Karisevat sitten sieltä pois, toivon. Ja onhan päivään sisältynyt myös paljon mukavaa – olen saanut istua mustan auton takapenkillä ja matkustaa ratikalla.

”Tunnen omani ja osaan jäädä Vilppulaan.”

Illallinen junamatka ylävesille osoittaa taas todeksi sen, että elämä on Haapamäen rata. Jokin on aina päin persettä, vähintään sen piirun verran. Tekniikka toimii, Dm 12 painaa kuin perkele pohjoiseen pimeän halki. Radalla liikkuvat sen lisäksi vain historian haamut. Päättömäksi ammuttu punaupseeri ja muut tarinankertojat. Ja samaan aikaan tekniikka ei toimi ja se tekee matkasta pimeässä maassa mystisen. Junassa ei kuulla ainuttakaan kuulutusta: lähdemme liikkeelle kommenteitta hiljaisuudesta. Yhtään asemaa ei ilmoiteta. Pitää katsoa kellosta, että nyt on Orivesi Keskusta ja nyt Juupajoki. Tunnen omani ja osaan jäädä Vilppulaan. Mutta kaiketi liikennöinti Haapamäen radalla perustuu toimimattomuuden kiintiöille: jos juna kulkee eikä rata reistaa, pitää kuulutusten puuttua. Näin asiat pysyvät vaaterissa ja maailma radallaan.

”Ihmisyhteisön elämä on mystinen matka. Haapamäen radan kulkemista.”

Elämä vertautuu matkantekoon muutenkin: näen monta maskitonta kanssamatkaajaa. Kun VR muutti maskipakon maskisuositukseksi, kohtalaisen moni ihminen on lauantai-illan otoksen perusteella tehnyt sen johtopäätöksen, että maskista voi luopua. Yleisesti mietin tässä kohdin pandemiaa, miksi korona tuntuu olevan meille ihmisille merkillinen salarakas, jonka jylläämisen jatkumista edesautetaan tuon tuosta erilaisella löysäilyllä. En keksi juuri nyt itsestäni yhtään lämpöistä tunnetta tätä virusvilperttiä kohtaan. Ihmisyhteisön elämä on mystinen matka. Haapamäen radan kulkemista.

"Syödään kalaa. "

Ja nyt sitten vietän isänpäivää. Kaksi kolmesta lapsestani käy, siinä menot. Syödään kalaa. Miksi muuten tämä on isänpäivä, kun keväällä on äitienpäivä. Voisikohan joku raivostua tästä ja nostattaa somekohun?

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
Lähetä kommentti
Lue lisää
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
Lähetä kommentti
Lue lisää
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä
Lähetä kommentti
Lue lisää