Paarlahden leveydeltä

  JOKIN MEITÄ SIELLÄ ODOTTAA   Aamu Vilppulan asemalla Odotamme junaa. Nettitiedon mukaan se tulee ajassaan. Hymyilemme, tervehdimme ja toivotamme hyvät huomenet. Näin on ollut lukemattomina aamuina. Kohta matkaamme etelään. Tampereella jatkamme samoja liukuportaita, seisomme samoissa liikennevaloissa odottamassa vihreää ja menemme sitten tahoillemme.   Iltapäivällä moikkaamme noustessamme junasta Vilppulassa. Menemme sitten sinne, minne olemme menossa. ”Todennäköisesti emme näe myöhemmin tällä viikolla, ehkä emme koskaan.” Tänään hän istuu asemalaiturin penkin selkänojalla mukanaan repun lisäksi kaksi kassia. Tervehdimme ja toivotamme hyvät huomenet niin kuin monta kertaa aikaisemmin. Luulen kuitenkin tämän aamun olevan toisenlainen kuin aikaisemmat. Todennäköisesti emme näe myöhemmin tällä viikolla, ehkä emme koskaan. Hänen aikansa tällä kylällä on mitä ilmeisimmin päättymässä. Uskon omani jatkuvan. ”Olemme  Haapamäen radan kulkijoita, joilla kummallakin on omat asiansa ja om

TALONPÄÄN KANSSA HAAPAMÄEN RADALLA ”Anna käsi!”   ”Minä yritän. Mutta sinua emme jätä. Anna käsi!” Vietän kesäistä perjantaita Kalle Päätalon seurassa vähän Kiestingistä itään. On elokuu 1941, suomalaiset joukot ovat tunkeutuneet Vienaan. Sitten osuu. Tullaan yhteen Iijoki-sarjan vavahduttavimmista kohdista. Kalle on haavoittunut selkään ja toiseen jalkaan. Tämä ei ole juonipaljastus, sillä kirjailijan haavoittuminen jatkosodassa on wikipediatietoa. ”Ei, Kalle, yhtenä katsotaan miten meidän käy.” Ilmeistä on myös, että  miehet  selviävät  linjojen välistä  omalle puolelle. Muuten 26-osainen kirjasarja olisi jäänyt kirjoittamatta. ”Varmasti, Kalle, ei jätetä…” Tamperelainen tarinoiden mies Arto Huhtinen muisteli Juice Leskisen saaneen tätä Iijoki-sarjan jaksoa lukiessaan ankaran selkäsäryn, niin vahvasti hän oli lukemaansa eläytynyt. Minulle ei tapahdu aivan samalla tavalla, mutta kolotusta tunnen paikka paikoin haavoittuneen Kallen seurassa. Saman olen kokenut josku