TALONPÄÄN KANSSA HAAPAMÄEN RADALLA

”Anna käsi!”

 

”Minä yritän. Mutta sinua emme jätä. Anna käsi!”

Vietän kesäistä perjantaita Kalle Päätalon seurassa vähän Kiestingistä itään. On elokuu 1941, suomalaiset joukot ovat tunkeutuneet Vienaan. Sitten osuu. Tullaan yhteen Iijoki-sarjan vavahduttavimmista kohdista. Kalle on haavoittunut selkään ja toiseen jalkaan. Tämä ei ole juonipaljastus, sillä kirjailijan haavoittuminen jatkosodassa on wikipediatietoa.

”Ei, Kalle, yhtenä katsotaan miten meidän käy.”

Ilmeistä on myös, että  miehet selviävät linjojen välistä  omalle puolelle. Muuten 26-osainen kirjasarja olisi jäänyt kirjoittamatta.

”Varmasti, Kalle, ei jätetä…”

Tamperelainen tarinoiden mies Arto Huhtinen muisteli Juice Leskisen saaneen tätä Iijoki-sarjan jaksoa lukiessaan ankaran selkäsäryn, niin vahvasti hän oli lukemaansa eläytynyt. Minulle ei tapahdu aivan samalla tavalla, mutta kolotusta tunnen paikka paikoin haavoittuneen Kallen seurassa. Saman olen kokenut joskus työtehtävissä sairaalassa, kun potilas on kuvannut esimerkiksi onnettomuutta, jonka seurauksena hän on hoidossa.

”Tuntuu suorastaan rikolliselta jättää Kalle linjojen väliin, nousta itse junasta ja lähteä ajamaan kotiin.”

Kallea ei jätetä Vienan korpeen. Nyt sattuu niin, että Haapamäen rata tulee Vilppulan kohdalle siinä vaiheessa, kun tapahtumat käyvät kuumina. Tuntuu suorastaan rikolliselta jättää Kalle linjojen väliin,  nousta itse junasta ja lähteä ajamaan kotiin. Kun kertoilen lukemastani vaimolle myöhemmin illalla saunan lauteilla,  hän toteaa, että puhut siitä ihan kuin jostain vanhasta tuttavastasi.  Ja tästä on tietyllä tavalla kysymys: pitkän kirjasarjan myötä Kallesta on tulossa ja jo tullut vanha tuttavani.

Lukiessani Iijoki-sarjaa (terveisiä Espooseen taholle, joka usutti minut aloittamaan projektin) olen mietiskellyt, mikä lopulta teki Päätalosta niin luetun kirjailijan kuin hän aikanaan oli. Kuvaus tapahtumista Kiestingistä itään saattaa olla  yksi avain asiaan. Niin suuri joukko suomalaisia  on luultavasti tunnistanut, mistä siinä on kysymys. Jotain häivähdyksiä siitä olen luultavasti kokenut joskus itse. Silloin, kun eräs merimies esitteli minut vaimolleen sanomalla, että me ollaan seilattu pastorin kanssa. Emme olleet reissuillamme pahoissa keleissä tai hädissä, mutta jokin kokemus keskinäisestä riippuvuudesta oli olemassa. Tai kun sotaveteraani paappani Eino Sepin  hautajaisissa tammikuussa 2000 noutopöydän luona tavatessamme kysyi, että tehän olitte Yrjö Virtasen pojanpoika ja alkoi sitten kertoa tykkipatterin reilusta upseerista, jonka puheille rivimies tohti  mennä. He olivat kulkeneet vaarini kanssa samaa sotatietä.  Emme jätä. Anna käsi!

Haapamäen radalla

Lukemiseni Haapamäen radalla avaa ajatuksiani moneen suuntaan niin kuin se usein tekee. Jotkin niistä liittyvät siihen, millaista elämän tuhlaamista sota on. On oma kysymyksensä, miksi nuoria suomalaisia sotilaita tapatettiin Vienan salolla - jätän siihen vastaamisen muille ja toisiin yhteyksiin. Ja kaiken kaikkiaan, kuinka paljon inhimillistä pääomaa on valunut  hukkaan erilaisissa nujuamisissa. Mieleen tulee tässä kohdin yksittäisenä ihmisenä ja kirjailija Päätalon yhteydessä hakematta Eino Hosia (1905-1941), joka kirjoitti hienon talvisotakuvauksen Tuliholvin alla (Otava 1940), mutta jonka kohtalona oli kaatua jatkosodan ensimmäisessä kuussa. Monta kirjaa jäi luultavasti kirjoittamatta, yksi elämä elämättä valmiiksi.

”Muistan, miten puristimme toistemme kättä, kun häntä lähdettiin viemään.”

Mietin myös, mitä tämä pandemia-aika on tehnyt ja tekemässä meille: kun kättely on käytännössä jäänyt. Kun olin viime vuosituhannen lopulla potilaana aluesairaalassa, huonetoverini jouduttiin kiidättämään yötä vasten yliopistosairaalaan. En tiedä, selvisikö iäkäs mies reissullaan, joka tapauksessa hän varmasti nyt on jo saanut matkan päätökseen. Muistan, miten puristimme toistemme kättä, kun häntä lähdettiin viemään. Minä en ollut tilanteessa auttamaan tuota puristusta enempää, mutta tästä oli kysymys: anna käsi. Itseäni tuo hetki on epäilemättä ollut pieneltä osaltaan kannattelemassa joissain elämän notkokohdissa.

Sitaatit Kalle Päätalon romaanista Liekkejä laulumailla (Gummerus 1980).

Kirjoituksen otsikko viittaa Kalle Päätalon varusmiesaikaan, jolloin joku armeijan kantaihminen kerran puhutteli häntä ”Talonpääksi”.