Siirry pääsisältöön

 

JOKIN MEITÄ SIELLÄ ODOTTAA

 Aamu Vilppulan asemalla

Odotamme junaa. Nettitiedon mukaan se tulee ajassaan. Hymyilemme, tervehdimme ja toivotamme hyvät huomenet. Näin on ollut lukemattomina aamuina. Kohta matkaamme etelään. Tampereella jatkamme samoja liukuportaita, seisomme samoissa liikennevaloissa odottamassa vihreää ja menemme sitten tahoillemme.  Iltapäivällä moikkaamme noustessamme junasta Vilppulassa. Menemme sitten sinne, minne olemme menossa.

”Todennäköisesti emme näe myöhemmin tällä viikolla, ehkä emme koskaan.”

Tänään hän istuu asemalaiturin penkin selkänojalla mukanaan repun lisäksi kaksi kassia. Tervehdimme ja toivotamme hyvät huomenet niin kuin monta kertaa aikaisemmin. Luulen kuitenkin tämän aamun olevan toisenlainen kuin aikaisemmat. Todennäköisesti emme näe myöhemmin tällä viikolla, ehkä emme koskaan. Hänen aikansa tällä kylällä on mitä ilmeisimmin päättymässä. Uskon omani jatkuvan.

”Olemme  Haapamäen radan kulkijoita, joilla kummallakin on omat asiansa ja oma elämänsä.”

En kysy mitään, se ei ole soveliasta. Eikä meidän tapanamme ole ollut puhella sanaa huomenta enempää muinakaan aamuina. Oletan mielessäni, luon jonkinlaista tarinaa, joka pitää paikkansa tai ei ole edes sinne päin. Tätä me ihmiset teemme toisistamme kaiken aikaa: oletamme ja luomme tarinoita.

” Se riittää.”

Olemme  Haapamäen radan kulkijoita, joilla kummallakin on omat asiansa ja oma elämänsä. En tiedä, tietääkö hän kuka minä olen tai minne aamuisin jatkan Tampereen asemalta. Minä en tiedä hänestä oikeastaan mitään muuta kuin sen, että hän on kulkenut kanssani samalla junalla, ja että olemme aika monta kertaa odottaneet  Tampereen Rautatienkadun ylittämistä samoissa liikennevaloissa.  Rata on meitä kuljettanut, aamulla ja iltapäivällä. Se riittää. 

Nielu

Rata on  nielu etelään. Kohta se imaissee meidät. Jokin meitä siellä odottaa.  Tulee aika nousta kyytiin.

Tällainen kohtaaminen on saattanut  tapahtua radanvarressa.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
Lähetä kommentti
Lue lisää
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
Lähetä kommentti
Lue lisää
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä
Lähetä kommentti
Lue lisää