Paarlahden leveydeltä

  KÄYTÄN JULKISIA ” Katsotaan mihin juoni kuljettaa ja kiskot vievät.”   Kuten on näissä blogiteksteissä jokusen kerran tullut mainittua, luen parhaillani Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, jos kohta paljon muutakin sen rinnalla. Olen edennyt osaan 22/26. Epätietoisuuden talvi (Gummerus 1992) on samanlainen jykevä tiili kuin sarjan muutkin osat. Iijoki-sarjassa lukijalle avautuu laaja näkymä menneen ajan Suomeen. Osassa 22 ollaan syksyssä 1951. Pahin sodan synnyttämä elämisen vaikeus alkaa olla takana, melkein kaikkea muuta suuhun pantavaa paitsi kahvia saa jo kaupasta ilman korttia ja kahviakin saa hintavana ”verokahvina” korttiannosten päälle, jos lompakko kestää ja paalua piisaa. Junat kulkevat, tai 1950-luvun alussa autot kulkevat taas bensiinillä ja pilkkeitten lisääminen hökäpönttöön on jäänyt taakse, samoin ylämäissä työntämään joutuminen. Myös renkaita saadaan kulkupeleihin, eikä pelkona ole loppuun poljettujen kumien jatkuva rikkoutuminen tien päällä. Mutta eletään myös

  VUODEN ENSIMMÄINEN ” En katsele tulevaa vuotta  huomista pitemmälle. Riittää, jos kiskobussi vie aamulla Tampereelle. Pääsen sillä alkuun. ”   Ystäväni kertoi joskus takavuosina kaveristaan, joka oli kertonut, miten hän ja muutama muu kesätyöntekijä olivat aikoinaan innostuneet pitämään bileitä organisaation omistamassa leirikeskuksessa, jossa ei sillä hetkellä ollut mikään toiminta meneillään. Toimintaa oli kuitenkin ilmeisen etanolivetoisesti saatu yön tunteina aikaiseksi. Se oli huipentunut siihen, että tarinan keskeishenkilöt olivat aamulla huomanneet maalanneensa erään rakennuksen seinään tekstin, jossa ilmaisuvoimaista, mutta kovin alatyylistä kieltä käyttäen kuvailtiin erästä organisaation johtotehtävissä tuolloin ollutta ihmistä. Päivän valkenemisen jälkeen idea avautumisesta ei tuntunut kirjoituksen laatijoista lainkaan yhtä hyvältä kuin meiningin ollessa yöllä mahtavimmillaan. Hankittiin maalia ja maalattiin seinä ja sen myötä teksti piiloon. ”Kirjoitin vuoden viime