VUODEN ENSIMMÄINEN

” En katsele tulevaa vuotta  huomista pitemmälle. Riittää, jos kiskobussi vie aamulla Tampereelle. Pääsen sillä alkuun. ”

 

Ystäväni kertoi joskus takavuosina kaveristaan, joka oli kertonut, miten hän ja muutama muu kesätyöntekijä olivat aikoinaan innostuneet pitämään bileitä organisaation omistamassa leirikeskuksessa, jossa ei sillä hetkellä ollut mikään toiminta meneillään. Toimintaa oli kuitenkin ilmeisen etanolivetoisesti saatu yön tunteina aikaiseksi. Se oli huipentunut siihen, että tarinan keskeishenkilöt olivat aamulla huomanneet maalanneensa erään rakennuksen seinään tekstin, jossa ilmaisuvoimaista, mutta kovin alatyylistä kieltä käyttäen kuvailtiin erästä organisaation johtotehtävissä tuolloin ollutta ihmistä. Päivän valkenemisen jälkeen idea avautumisesta ei tuntunut kirjoituksen laatijoista lainkaan yhtä hyvältä kuin meiningin ollessa yöllä mahtavimmillaan. Hankittiin maalia ja maalattiin seinä ja sen myötä teksti piiloon.

”Kirjoitin vuoden viimeisenä työpäivänä sovittuja tapaamisia odotellessani pikapikaa tekstin, jonka mielestäni lähetin yksityissähköpostiini viimeistelläkseni sen viikonvaihteessa kotona. Jonnekin se teksti kuitenkin katosi.”

Edellä kerrotulla on löyhä yhteys tähän vuoden 2023 ensimmäiseen tekstiin Paarlahden leveydeltä -blogissa. Kirjoitin joulukuun viimeisenä työpäivänä sovittuja tapaamisia odotellessani pikapikaa tekstin, jonka mielestäni lähetin yksityissähköpostiini viimeistelläkseni sen viikonvaihteessa kotona. Jonnekin se teksti kuitenkin katosi. En siis julkaise sitä nyt uudenvuodenpäivänä. En kirjoittanut kenestäkään hävyttömästi, mutta totesin tänään, että ehkä katoaminen oli onnellista: vuoden viimeisenä työpäivänä ja ehkä kevyen pottuuntuneisuuden vallassa ei kannata syväluodata mennyttä. Isompi kysymys on tietysti, ketä kiinnostaisi jotkin muka tärkeät tekemiseni kuukausien mittaan. Ei vuodesta kummempaa käteen jäänyt, ei siitäkään vuodesta. Tekstin katoamisen myötä tämän jutun kuvitukseksi ssaavat riittää pari joulunajan kotokuvaa. En ole asialle roihuten pavava jouluihminen, mutta jään vuoden vaihduttua kaipaamaan tuota pikkuisen hämyisää oloa, mikä omaan jouluuni yleensä liittyy.

Toki voin kertoa listanneeni 112 kirjaa läpikahlatuksi viime vuonna. Se ei ole kovin paljoa, alle kymmenen kuussa. Niistä oli kylläkin 17 Kalle Päätalon Iijoki-sarjan osia, niistä kertyi reilusti yli 10 000 sivua. Aika ison siivun lukemisesta suoritin kiskobussissa Haapamäen radalla: vietinhän vuoden mittaan useita vuorokausia Tampereen ja Vilppulan välillä. En toki aina kiskoilla, kun VR:n kalusto oli tavan takaa rikki ja mennään bussilla -meno valloillaan. Kalustorikkojen ja muiden viiväkkeitten takia matkoihini kului vuonna 2022 24 tuntia ja 10 minuuttia enemmän kuin aikataulussa oli ilmoitettu. Jos joskus katsotte esimerkiksi Facebookissa VR matkalla – sivustoa huomaatte, että siellä ei esitellä matkustuskokemuksia Haapamäen radalta. Siihen on syynsä.

Kai minä kaikenlaista sain aikaankin. Jonkin tutkinnonkin suoritin, kävin Oulussa ja mitä vielä. Näin Jeff Beckin soittavan sähkökitaraa. Olin minä muutamaa kirjaakin tekemässä ja jokin runopaja tuli vedettyä Tampereen hiippakunnan synodaalikokouksessa yhdessä kotipitäjäni mainion runontekijän Matti Kivilahden kanssa.. Varsinaisen palkkatyöni hoidin niin, että ilmeisesti en isommin missään kohdin munannut, jos en ansioitunutkaan. Koronankin sairastin jossain vaiheessa. Sain sen töistä tai jostain  muualta.

”Keski-ikäisen keskiluokkaisen miehen privilegio.”

Muistelin äsken, että kymmenen vuotta sitten eli uudenvuodenpäivänä 2013 olin ensimmäistä päivää vuorotteluvapaalla. Vapaani alkaessa näin hirvittäviä stressiunia, joissa en ehtinyt mihinkään enkä löytänyt mitään. Alasti en muista missään sentään hilluneeni.  Niistä päästyäni alkoivat öiset seikkailuni Venäjällä. Kerran heräsin siihen, että minua uhattiin ampua tykillä Laatokan saaressa. Oi menoa.   Tuohon aikaan oli mahdollisuus olla vapaalla kokonainen vuosi ja niin minä tein. Taloudellinen tilanne tuolloin salli jo minulle moisen ylellisyyden, kun talo oli maksettu ja lapset omillaan nuorinta lukuun ottamatta. Keski-ikäisen keskiluokkaisen miehen privilegio. Taisin tuolloin tammikuussa 2013 muuten kuunnella elämäni ensimmäisen äänikirjan. Silloin ei ollut suoratoistopalveluita, mutta Yleisradion sivuilta löytyi kaikenlaista. Kirja oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.

”Aika moni nuorena haaveilemani asia on silloin jäänyt tekemättä ja työn saavutukset osoittautuneet turhanpäiväisiksi. Luulen, etä niin on hyvä. Tällainen tavallinen elämänlammessa pulikoiminen on minulle tarpeeksi. ”

Se oli kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuoden päästä olen eläkkeellä, jos elän. Aika moni nuorena haaveilemani asia on silloin jäänyt tekemättä ja työn saavutukset osoittautuneet turhanpäiväisiksi. Luulen, että niin on hyvä. Tällainen tavallinen elämänlammessa pulikoiminen on minulle tarpeeksi.  Jotain olen saavuttanut silloin ja jo nyt: nuorena haaveilin kirjoittavani joskus kirjan ja sen olen tehnyt. Jotkin muutkin miehenalun mieliteot ovat todistettavasti toteutuneet moneen kertaan, mutta ei niistä enempää.

En katsele tulevaa vuotta  huomista pitemmälle. Riittäää, että kiskobussi vie aamulla Tampereelle. Pääsen sillä alkuun.  Edesmennyttä setääni Heikki Paarlahtea (1945–2019) muistellen ja hänen sanomaansa mukaellen totean, että tulevalle vuodelle ei tarvita erityisen hyvää, kunhan ei kovin rupeaisi risaamaan. Setäni oli mahdottoman mukava mies ja hänellä oli välillä mahdottoman hyviä ajatuksia. Eläköön yksi niistä tämän kirjoituksen myötä .